Sukulaissielut
Hannele Anttila ja Taina Anttila työskentelevät Hakunilan seurakunnassa lastenohjaajina. Kuvassa mukana myös Lassi Olkkonen ja Veeti Anttila.

Hannele Anttila ja Taina Anttila työskentelevät Hakunilan seurakunnassa lastenohjaajina. Kuvassa mukana myös Lassi Olkkonen ja Veeti Anttila.

Sukulaissielut

Hannele ja Taina Anttila ovat paitsi anoppi ja miniä, myös hyvät ystävät ja työkaverit.

Se taisi olla vuosi 1998, kun Hannele ja Pertti Anttilan talotyömaalle Sotunkiin tuli yllättävä vieras. Pariskunnan poika Tomi toi näytille uuden tyttöystävänsä Tainan.

– En muista tilannetta enää kovin tarkkaan, mutta sen muistan, että jonkinlaisen hyväksymisen Taina sai heti. Hän vaikutti välittömältä ja iloiselta, Hannele kertoo.

Kyseessä oli työpaikkaromanssi. Tuolloin 18-vuotiaat Taina ja Tomi olivat tutustuneet toisiinsa McDonald´sissa.

– Olimme olleet pitkään työkavereita ja sitten Tomi vaan jotenkin vei jalat alta, Taina kertoo.

Nuoren parin suhde eteni nopeasti. Vanhemmat olivat ajatelleet Tomin asuvan kotona vielä jonkin aikaa, mutta Tomi ja Taina muuttivatkin pian yhteiseen kotiin Vuosaareen. Tomi kävi armeijan ja vuonna 2001 parin esikoinen ilmoitti tulostaan.

– Mieheni taisi vähän yllättyä vauvauutisesta, mutta minä olin jotakin sellaista jo aavistellutkin. Meillä oli silloin jo yksi lapsenlapsi, joten emme kuitenkaan menneet ihan sekaisin, Hannele muistelee.

Kun Inka-tytär oli syntynyt, Tomi aloitti opinnot ammattikorkeakoulussa Kotkassa ja asuikin siellä arkipäivät. Taina jäi Helsinkiin Inkan kanssa. Tuona aikana anoppi ja muut isovanhemmat olivat tukena ja apuna.

– Vaikka se oli raskasta aikaa, muistan myös sen, että se oli samaan aikaan tosi ihana ajanjakso, Taina kuvailee.

Työssä työkavereina

Nyt Tomi ja Taina Anttilan Inka-tytär on jo kuudesluokkalainen. Hänen lisäkseen perheeseen kuuluvat ekaluokkalainen Veeti ja 2-vuotias Kerttu. Perhe asuu Itä-Hakkilassa, lähellä Tainan ja Hannelen työpaikkaa Pyhän Annan lastenkirkkoa. Kodin löytymisessäkin anopilla on oma osuutensa.

– Taina ja Tomi olivat etsineet taloa jonkin aikaa. Sitten Tomi näki netissä ilmoituksen rintamamiestalosta, joka oli tulossa myyntiin. Sanoin, että siinä on teille sopiva talo, jos haluatte sen, toimikaa, Hannele kertoo.

Työkavereita miniä ja anoppi ovat olleet vuodesta 2012. Tuolloin Hakunilan seurakunnassa tarvittiin sijaista lapsityöhön ja Hannele keksi ehdottaa tehtävään Tainaa.

– Olin huomannut Tainan vuorovaikutustaidot ja ajattelin, että hän saattaisi olla oiva perhekerhoissa, nuorten äitien kanssa tehtävässä työssä. Siinä työssä on eduksi, jos itsellä on pieniä lapsia.

Taina ei empinyt anopin työkaveriksi ryhtymistä. Ensin hän työskenteli puolen vuoden jaksoa, mutta jäi sille tielleen.

Hannele ja Taina Anttila ovat monelle lähiseudun perheelle tuttuja perhe- ja päiväkerhoista sekä koululaisten iltapäiväkerhoista. Työssään he eivät kuitenkaan yleensä tuo miniä–anoppi-suhdettaan esiin, ellei joku erikseen ota asiaa puheeksi.

Yhdistäviä tekijöitä

Perinteisesti anopin ja miniän suhteen on oletettu olevan huono. Hannele ja Taina Anttilasta ajatus huonoista väleistä tuntuu kuitenkin oudolta.

– Vaikean anoppi–miniä-suhteen leima on tosi tiukassa. Minä en kuitenkaan tiedä ketään, jolla olisi erityisen huonot välit anoppiinsa. Enpä toisaalta tunne ketään sellaistakaan, joka olisi anoppinsa kanssa niin läheinen kuin minä. Siskoni ovatkin vähän kateellisia, Taina pohtii.

– Ehkä myös asenteissa on ollut vikaa, jos anoppi–miniä-suhteet ovat tuntuneet ennen vaikeilta. Minulla on kyllä läheiset suhteet kumpaankin miniääni, Hannele kertoo.

Tainaa ja Hannelea yhdistää moni asia. He kertovat olevansa kovia nauramaan. Molemmat ovat myös kiinnostuneita kaikesta kauniista, vaatteista ja kodin laittamisesta. Yhdessä he käyvät kirpputoreilla, mutta ennen kaikkea puhuvat.

– Välillä Tomi ihmettelee illalla, että mitä te vielä höpötätte, kun näette töissäkin. Mutta eihän me lasten lomassa voida samalla tavalla jutella, Hannele selittää.

Yhdessä Taina ja Hannele puhuvat melkein kaikesta: lapsista, työasioista, sisustuksesta… Välillä kumpikin naureskelee hyväntahtoisesti insinöörimiehensä logiikalle ja toinen tietää tarkalleen, mistä on kyse. Isä ja poika ovat joissain asioissa samankaltaisia.

Taina ja Hannele arvostavat toisiaan monessa asiassa.

– Arvostan Hannelea äitinä. Hän on käynyt kovan koulun, kun tuli ensimmäisen kerran äidiksi jo 17-vuotiaana. Kunnioitan myös hänen rehellisyyttään ja aitouttaan, Taina sanoo.

– Minä taas ihailen yhä Tainan vuorovaikutustaitoja. Hän on hyvä kuuntelija sekä iloinen ja hyvä äiti.

Vaikka Taina ja Hannele viettävät paljon aikaa yhdessä, tietty vieraskoreus on silti säilynyt.

– Jos lapset pitäisi saada yökylään, en kehtaa vieläkään kysyä sitä Hannelelta, vaan se on Tomi joka kysyy, Taina myöntää.

– Niin, vaikka minä olen sanonut, että antakaa vaan lapsia meille hoitoon, Hannele jatkaa.

Lähellä, mutta sopivan etäällä

Vaikka Hannele ja Taina Anttila ovat paljon tekemisissä, Hannele haluaa olla tunkeutumatta liikaa poikansa perheen elämään. Hän ei myöskään halua olla sellainen anoppi, joka ei kestä kuulla poikkipuolisia sanoja pojastaan, vaan ymmärtää, että jokaisella pariskunnalla on omat erimielisyytensä.

Hannelen ja Tainan välille kahnauksia ei ole koskaan tullut. Joissakin asioissa he toki toimivat toisin, Taina on tiukempi siisteydessä kuin Hannele, mutta saattaa antaa hieman nopeammin periksi lapsille.

Tainan kautta Hannele on oppinut pojastaan uutta.

– Olen tajunnut, että poikani on paljon keskustelevampi ja herkempi kuin olin ajatellutkaan, Hannele kertoo.

– En tiedä, olenko minä häntä muuttanut tai hän minua. Enemmänkin kyse on kai siitä, että olemme kasvaneet yhdessä ja tulleet äidiksi ja isäksi, Taina arvioi.


Vaikea anoppisuhde on maatalousyhteiskunnan peruja

Tietokirjailija, toimittaja ja viestintäyrittäjä Tuula Vainikainen on kirjoittanut kirjan anoppi–miniä-suhteesta. Kirjan nimi on Mieluinen miniä (WSOY 2013).

Aihe kiinnosti Vainikaista, sillä hänen oma anoppinsa kuoli jo yli 30 vuotta sitten, hieman ennen kuin Vainikainen avioitui miehensä kanssa. Hänellä ei siis ole juurikaan kokemusta miniänä olosta. Sen sijaan Vainikainen on neljän pojan äitinä saanut kokea anopin roolin.

– Anopiksi tuleminen sai minut pohtimaan, pitääkö minun olla sellainen hirveä ihminen kuin anopin oletetaan olevan.

Oletus miniän ja anopin hankalasta suhteesta juontaa juurensa kaukaa.

– Maatalousyhteiskunnassa miniät muuttivat miehensä kotitilalle, tulivat siis anopin kotiin ja työpaikalle. Nykyään on helpompaa, kun ei asuta yhdessä eikä miniän hyvyys ole kiinni sellaisista asioista kuin että millainen lypsäjä hän on, Vainikainen kertoo.

Anopit ovat olleet kestoaihe kansanrunoudessa, vitseissä ja komedioissa.

– Niitä vitsejä ja juttuja, joissa suksiboksista puhutaan anopinkuljetuslaatikkona, kertovat kuitenkin miehet. Se on heidän tapansa käsitellä asiaa. Nykynaiset harrastavat enemminkin esimerkiksi itkuvirsimäistä nettikirjoittelua.

Vainikaisen kokoamien tarinoiden perusteella anoppi–miniä-suhteita on monenlaisia. Hyviä suhteita yhdistää se, että anoppi ja miniä kunnioittavat toisiaan ja toistensa pelisääntöjä ja ovat hienotunteisia toisiaan ja toistensa perheitä kohtaan, mutta pystyvät myös puhumaan asioista suoraan, jos sille on tarvetta.

Huonon anoppisuhteenkin kanssa voi opetella elämään ilman, että yhteys katkeaa.

– Jokaisella on oikeus järjestää asiat niinkin, että pidetään etäisyyttä. Siinä tilanteessa voi silti antaa anopin olla isoäidin roolissa, jotta lapset säilyttävät häneen yhteyden, Vainikainen sanoo.

Miehille Vainikaisella on yksi neuvo: pojan ja aviomiehen kannattaa olla sekaantumatta liikaa anopin ja miniän välisiin asioihin, mutta jos tarve vaatii, niin viime kädessä asetuttava puolisonsa tueksi.

Jaa tämä artikkeli: