Surun reittejä
Netissä kun muut nukkuvat
”Äiti, muistan sinua aina, toivottavasti nyt olosi on enkelten siivittämää!”
”Pieni ihana poikani siellä taivaan kirkkaudessa, näetkö meidät täällä alhaalla, on niin ikävä.”
”Et ollut maailman murheisiin luotu, taivaaseen tarvittiin sinunlaisesi enkeli ja siksi sinä lähdit sinne.”
Tällaisia viestejä kirjoittavat kuolleita läheisiään muistavat Sytytä kynttilä -verkkosivustolle.
— Riipaisevimmat tekstit palveluun tulevat varhain aamulla, myöhään illalla ja aamuyöllä — silloin, kun muut nukkuvat, sanoo filosofian maisteri Anna Haverinen.
Hän tekee Turun yliopistoon väitöskirjaa nettisuremisesta. Tutkimuksen kuuluvat keskustelupalstat, muistomerkkisivut, Facebookin muistoryhmät ja verkkohautajaiset — ylipäänsä tavat, joilla netissä käsitellään surua ja menetystä.
— Jotkut purkavat suruaan kirjoittamalla blogia. Toiset tekevät virtuaalisia muistomerkkejä, joilla voi vierailla samaan tapaan kuin haudoilla käydään, Haverinen kertoo.
— On myös tavallista, että nettiin kootaan muistoja ja tietoja edesmenneistä samaan tapaan kuin leikekirjoihin. Siellä kuvat, videot ja tarinat ovat kaikkien sukulaisten ja ystävien saatavissa.
Muistomerkkisivustoja alettiin tehdä Yhdysvalloissa 1990-luvun puolivälissä. Sivustoilla on usein valmis pohja, johon laitetaan valokuvia ja tiedot vainajasta ja esimerkiksi hänen hautapaikastaan. Yleensä palvelut ovat maksullisia. Suomen kaksi julkista nettimuistamisen paikkaa, www.sytytakynttila.fi ja www.muistopaikka.fi, ovat ilmaisia.
Anna Haverinen kertoo, että Suomessa nettisureminen yleistyi Jokelan ja Kauhajoen kouluampumisten jälkeen. Silloin se keskittyi paljolti nuorten suosimaan IRC-Galleriaan. Sittemmin Facebookin suosio on kasvanut ja sinne on perustettu paljon muistoryhmiä.
— Muistosivujen ja -ryhmien tarkoitus on muistaa ihminen elävänä, rakkaana ja tärkeänä, Haverinen kertoo.
Väitöskirjaansa varten Anna Haverinen on haastatellut sekä suomalaisten että englanninkielisten palveluiden käyttäjiä. Suurin osa haastatelluista on työikäisiä naisia.
Haverisen mukaan verkosta haetaan ensisijaisesti vertaistukea. Erityisesti se näkyy keskustelupalstoilla, joita on niin itsemurhan tehneiden läheisille, nuorena leskeksi jääneille kuin lapsensa menettäneille.
— Läheisensä menettäneet kokevat joskus raskaina odotukset siitä, millainen surevan pitäisi olla ja miten käyttäytyä ja mikä on oikeaa surua. Verkossa ei tarvitse selitellä tai puolustella vaan voi olla oma itsensä.
Usein ajatellaan, että netistä hakevat tukea ne, joilla ei ole ketään, kenelle puhua. Haverisen mielestä se on väärä käsitys. Netillä on toisenlainen tehtävä kuin kasvokkain keskustelulla.
— Verkossa vuorovaikutus tapahtuu surevan ehdoilla. Tilanteesta voi halutessaan poistua. Joku haluaa ehkä vain piipahtaa ja jakaa lyhyesti jonkun asian saadakseen sen pois mielestään, kun ei halua vaivata sillä ketään.
Omaisten ja ystävien lisäksi netissä surraan myös tuntemattomia: sytytetään kynttilöitä ja perustetaan muistoryhmiä onnettomuuksien ja rikosten uhreille tai kuolleille julkkiksille.
Anna Haverinen kutsuu ilmiötä kollektiiviseksi mediasuremiseksi. Se on hänen mukaansa osa samaa ilmiötä kuin vaikkapa murhapaikoille tuodut kukat ja kynttilät.
— Mediasurijat ovat empaattisia ihmisiä, lähes poikkeuksetta naisia. Heille julkinen tragedia on kanava käsitellä omaa ahdistusta ja pelkoa. Erityisen selvästi tämä näkyy silloin, kun uhri on lapsi, sillä monelle oman lapsen menettäminen on pahinta, mitä voisi tapahtua.
Nettiin kokoonnutaan myös hautajaisiin. Niitä vietetään erilaisissa peliyhteisöissä ja ystävä- ja harrastepiireissä, kun joku joukosta on kuollut.
Pelimaailmassa kukin liikkuu omassa pelihahmossaan, mutta hautajaisissa keskusteluja saatetaan käydä myös ihan omana itsenä. Silloin kun hautajaisissa ollaan pelihahmon roolissa, tapahtuma muistuttaa Haverisen mukaan draamaterapiaa.
Joskus hautajaiset ovat lähinnä keskustelua, joskus järjestetään muistoseremonioita pelimaailman maisemissa.
— Hahmot saattavat kokoontua rannalle, tehdä taikoja ja laskea veteen kukkia ja kynttilöitä. Tai saatetaan polvistua temppelissä alttarin ääreen. Tällaiset rituaalit tuovat turvallisuutta, Haverinen sanoo.
Vaikka suru on löytänyt netissä uusia väyliä, ennakkoluulojakin on.
— Suomessa asenteet ovat paljon jyrkempiä kuin muualla ja nettisuremista pidetään vielä outona ja kummallisena. Meillä fyysinen hautapaikka on edelleen hyvin tärkeä ja hautausmaat ovat keskeinen osa suremisen kulttuuria, Anna Haverinen kertoo.
Hän kuitenkin muistuttaa, että se, mikä koetaan luonnolliseksi, muuttuu teknologian myötä nopeastikin. Miltä kuulostaisi vaikkapa hautajaisten lähettäminen livenä verkkoon? Niin tehdään esimerkiksi Ruotsissa. Entä hautakiveen lisätty, älypuhelimella skannattava QR-koodi, jonka takaa löytyisi tietoja ja kuvia vainajasta? Yhdysvalloissa niitä jo on.
Omaan tahtiin kirjoittamalla
Minkä värinen on kuolema? Millaista musiikkia se olisi? Kirjoittajaohjaaja ja kirjailija Heli Hulmi kuljettaa surun äärelle joskus yllättäviäkin reittejä. Hänen ohjaamillaan elämäkerrallisen kirjoittamisen kursseilla osanottajat ovat jatkaneet kuolleiden läheistensä tarinaa ja käsitelleet omaa kuolevaisuuttaan.
— Tämäntapaisille kursseille tullaan yleensä elämän käännekohdassa, jossa pohditaan isoja eksistentiaalisia kysymyksiä. Kuolema on niistä suurin, Hulmi sanoo.
— Jokainen meistä kokee myös pieniä kuolemia: eroja ja erilaisia elämänmuutoksia. Luopumisen ulottuvuus kulkee elämässä mukana koko ajan.
Heli Hulmin tänä syksynä ilmestynyt kirja Kuoleman horisontti ja kirjoitus (Kansanvalistusseura) antaa välineitä surun käsittelemiseen kirjoittamalla. Sitä Hulmi on tehnyt itsekin, sillä hänen hyvä ystävänsä sairastui vakavasti ja kuoli kirjan tekemisen aikana.
— On asioita, joita ei voi korvata. Kukaan ei korvaa häntä, en voi kenenkään kanssa keskustella samalla lailla kuin hänen. Kannan yhteisiä kokemuksiamme mukanani myös tuleviin vuosiin.
Hulmin mukaan suremista helpottaisi, jos se ei olisi niin aidattu, yksityinen alue. Hän haluaisi tuoda siihen avaruutta ja rakkautta.
— Kuoleman ei tarvitse olla ahdistava möykky. Se myös liittää meidät toisiimme. Kaiken rajallisuus antaa merkitystä siihen, mitä nyt eletään, Hulmi muistuttaa.
— Jos olet surullinen, olet varmaan rakastanut menettämääsi ihmistä. Rakkaus ja läheisyyden tunne ei lopu kuolemaan. Kuljetat niitä mukanasi.
Kirjoittaminen on Heli Hulmin mielestä hyvä keino käsitellä suhdetta kuolleeseen läheiseen — tai jopa muuttaa sitä.
— Kun toinen kuolee, suhde on tietynlainen. Mutta sitä voi jatkaa kirjoittamalla.
— Kirjoittaja tekee matkaa suhteessa poissaolevaan. Hän voi eläytyä toisen tekemisiin tai käydä vuoropuhelua. Hän voi pohtia, mitä omassa elämässään jatkaa siitä hyvästä, raskaasta tai vaikeasta, jota suhteessa on ollut.
Hulmi suosittelee kirjoittamista senkin vuoksi, että se on aktiivista toimintaa. Silloin ei ole tapahtumien ja tunteiden vyöryn uhri, vaan voi edetä omaan tahtiinsa ja antaa asioiden asettua yhteyksiinsä.
Mitään pikalääkettä kirjoittaminen ei tarjoa. Hulmi sanoo, että on ihan realistista varata surun käsittelyyn ainakin vuosi
— Surusta kirjoittaminen vaatii malttia, niin kuin kaikki isot asiat vaativat. Teksti kannattaa laittaa välillä sivuun, nukkua yön yli ja tehdä jotain muuta. Sillä lailla asia ei muutu tukalan ahdistavaksi ja alitajunta tekee töitä.
— Hyvä olisi saada myös hengitysaukkoja: jakaa tekstiään toisten kanssa tai käydä vaikka kirjeenvaihtoa.
Edessä on tyhjä paperi. Mistä kirjoittamisen voisi aloittaa?
— Voi aloittaa vaikka kirjoittamalla kirjeen. Kirjeen kirjoittaminen poissaolevalle on terapeuttisena menetelmänä paljon käytetty — ja toimiva. Kirjeessä tulee väistämättä kertoneeksi myös omasta nykyhetkestään, Heli Hulmi sanoo.
Kirjoittamisen tapoja on monia. Tekstiinsä voi poimia havaintoja, unia, arjen tapahtumia, muistoja ja tietoa. Myös päiväkirjan pitämistä Hulmi suosittelee. Siihen kertynyttä materiaalia voi halutessaan myöhemmin käyttää muihin teksteihin.
Surua voi käsitellä myös kirjoittamalla kuolinkertomuksen, jossa kuvaillaan tapaamisia edesmenneen kanssa ja hänen viimeisiä hetkiään ja vaikka kerrotaan, millaiseen tilanteeseen suruviesti tuli ja millaisia reaktioita se herätti.
Kirjoittaminen muuttaa ihmistä. Elämäntarinakursseja ohjatessaan Heli Hulmi on huomannut, että monille tulee rohkeampi suhde elämään ja he saattavat uskaltautua tekemään isojakin ratkaisuja.
— Haluan kannustaa kirjoittajia ulos kuplasta, etsimään ja tutkimaan. Kirjoittaessa annetaan itselle aikaa viipyä tunnelmien ja tapahtumien parissa, otetaan etäisyyttä tapahtumiin ja luodaan niille muoto. Levottomuus asettuu. Omille kokemuksilleen oppii antamaan arvoa ja tilaa.
Jaa tämä artikkeli: