Suurenmoinen elämä
Leikitäänpä hetki Jumalaa.
Sinulla olisi kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Tuntisit elämän tarkoituksen ja mielen, eikä sinun tarvitsisi käydä itsesi kanssa jatkuvia maailmankatsomuksellisia väittelyjä. Sinun vastuullasi olisi koko maailmankaikkeus ja ihmisten tuntema luomakunta.
Mitä oikein tekisit ihmiskunnalle? Antaisitko sen rauhassa hukkua omaan ahneuteensa vai puuttuisitko radikaalisti sen touhuihin? Uskoisitko sen käsiin oman lapsesi?
Mitä tekisit yksittäiselle ihmiselle? Antaisitko sen itse oppia omista virheistään, vai nostaisitko niskasta oikealle tielle? Ihmisellä olisi elämän mielekkyyden vuoksi pakko olla oma tahto, mutta mitä jos se ei olisikaan kiinnostunut sinusta? Entäpä jos se ei rakastaisikaan sinua, omaa Luojaansa?
Lopetetaan leikki.
Ei Luojana ole näköjään yhtään sen helpompaa kuin tavallisena ihmisenä. Luojallakin on omat murheensa. Juuri se kai kuuluu elämän mieleen.
Lapsena uneksin täydellisestä elämästä. Sellaisesta, jossa minulla olisi maailman painavin avainnippu ja oikeat avaimet onneen, rakkauteen ja ikuiseen maanpäälliseen iloon.
Mutta jos ilo olisi ikuista, ymmärtäisinkö koskaan sen olevan iloa? Voisiko täydellisestä elämästä oikeastaan koskaan nauttia? Ei, ei voisi.
Sen vuoksi en haaveilekaan enää täydellisestä elämästä. Haluan suurenmoisen elämän. Sellaisen, jossa erottuvat elämän kaikki värit tuonelan harmaasta taivaan siniseen.
Sillä ihminen ei ole valmis kuolemaan ennen kuin on oivaltanut elämän mielen.
Jaa tämä artikkeli: