Synnintunnustus ei toimi

Synnintunnustus ei toimi

Hienossa artikkelissa "Irti ahtaasta uskosta" (K&k 16.2.) Raili Heikinheimo toteaa, ettei luterilaisen messun alkuun sijoitettu synninpäästö ole erityisen toimiva. Olen samaa mieltä, ja epäilen huojennuksen esteen olevan hyvin käytännöllinen.

Ennen pappi luki yksin synninpäästön ja antoi vapautuksen synneistä. Se käytäntö oli mielestäni hyvä, sillä liittyväthän ne ahdistavimmat asiat usein ihmisten välisiin sanomisiin, tekemisiin tai ajatuksiin. Niitä saattoi rauhassa miettiä ja katua papin lukiessa synninpäästöä. Mikä ilo ja helpotus se usein olikaan, kun niistä sai vapautuksen ja armahduksen.

Mutta sitten ryhdyttiin lukemaan synninpäästöä yhteen ääneen. Kirkonpenkistä kuultuna siitä on tullut ensin epätoivoista sivujen kääntelyä ja oikean kohdan etsintää. Seuraavaksi alkaa epämääräinen mölinä, jossa lukija katuu tekemisiään itselleen vierailla, normipuhetta vieroksuvilla sanoilla. Osa jännittää lähellä istuvia ja omaa ääntään niin, ettei ainakaan katumisesta tule mitään. Useammin kirkossa käyvät latelevat tavallisimman synninpäästön ulkomuistista ja paukuttelevat varmaan vähän henkseleitään – muistinpas, osasinpas!

Mikäli synninpäästön halutaan olevan katumista yhdistettynä armoon ja anteeksiantoon, on yhteen ääneen lukeminen mielestäni lopetettava. Haluaisin itsekseni omalla sisäisellä äänelläni pyytää anteeksi. En halua katua kollektiivisesti, sillä syntinikään eivät ole olleet kollektiivisia. Ihan itse olen rikkonut Jumalan tahtoa vastaan.

Paula Peltonen

Helsinki

Jaa tämä artikkeli:


Minuutissa mystikoksi

Villi city