Kohti taivasta. Ikävöikö Jumalan kansa tosiaan kuolemaa?
Taivaan tähden: Huoneenhaltija
Kirkkovuodessa on äkkisilmäyksellä monta kummajaista. Kuten se, että jouluna syntyvä Jeesus-vauva pitää kasvattaa kolmessa kuukaudessa aikuiseksi, jotta hänet saadaan pitkäperjantaina ristille. Tai se, että jo kaksi viikkoa pääsiäisen, elämän voitonjuhlan, jälkeen käännetään katse iankaikkiseen elämään ja aletaan kaivata taivaaseen.
Entisinä kovina aikoina kuolema saattoi olla toivottu vaihtoehto. Nykyään halutaan elää täyttä elämää viimeiseen hengenvetoon saakka. Kiristävän kilvoituksen sijaan elämästä on kuoriutunut ihana, hartaasti nautittava Jumalan lahja.
Taivas on siis oikeastaan laskeutunut maan päälle ja siinä eletään jo täällä. Hengittämällä syvään ja puhkeamalla kukkaan astun autuuden huoneisiin.
Siksi minusta tuntuu, että pääsiäisenjälkeisessä tämänpuoleisessa taivaassa on jotakin samaa kuin vauvassa, joka on vihdoin kasvanut kohdussa niin suureksi, että äidin vatsa vähän pyöristyy. Vauva on niin pieni, että se kuolisi, jos syntyisi äidistä ulos, mutta äiti tuntee jo sen liikkeet. Siitä päivästä alkaa äidin ja vauvan yhteinen elämä, jossa vaihtelevat väsyminen vauvan reuhtomiseen ja huoli siitä, ettei vauva liiku.
Onko siis ylösnoussut Kristus ja hänen taivaansa tämä vauva, joka sisässäni kasvaa ja etsii tilaa? Ei, vaan juuri päinvastoin. Minä olen se vauva. Liiasta reuhtomisesta Jeesukseni tuskin äityy, mutta jos lakkaan potkimasta, hänen kuolemansa on turha.
3. sunnuntai pääsiäisestä (Jubilate)
Jumalan kansan koti-ikävä
Väri: valkoinen
Valo: neljä kynttilää
Teksti: Ps. 66:3–9 tai Ps. 126; 5. Moos. 30:19–20; Hepr. 11:2, 13–19; Joh. 14:1–7.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
