Kaunis luonnostaan. Jokainen Luojan luoma kelpaa Hänelle.
Taivaan tähden: Piilosilla
Jumalan ja ihmisen välinen suhde on sokkoleikki. Milloin minä itse menen piiloon, milloin taas Jumala tuntuu kääntävän minulle selän. Kristillisen sanaston tärkein sana ei ole usko, vaan luottaminen. Juuri sen puutteesta epätoivossani on kyse.
Hengellinen väkivalta yrittää vakuuttaa minut siitä, että Jumalan rima on korkealla. Sen mukaan Jumala epäröi, voiko hyväksyä minut sellaisena kuin olen. Piiloutumiseni on reaktiota rakkaudelle asetettuihin ehtoihin.
Onko ihmeellisempää hetkeä kuin löydetyksi tuleminen? Jokainen piilosta leikkivä lapsi ja jokainen rakastunut sen tietää. Vaikeudet alkavat vasta sen jälkeen. Jarrutan tai kauhon ja koko ajan minua riivaa tunne, etten saa elämästä irti yhtä paljon kuin muut.
Samaan aikaan toisaalla Jumala virtailee maailman uomassa ja tulvii yli. Hän on elämä itse ja toivoo, että antaisin hänen tulvia myös omalle tontilleni. Hän tahtoisi viedä minut hyvin perustetuilta sijoiltani mennessään.
Että luottaisin virtaan, sitä Jumala toivoo. Että kestäisin suvannon liikkumattomuuden, kun on sen aika, ja kosken kohinan, kun pyörre imaisee minut. Missä annan virran viedä, siellä rantojen vaihtuva maisema hivelee silmää.
”Minä olen kuin ikivihreä sypressi”, sanoo Jumala profeetta Hoosean suulla ensi sunnuntain Vanhan testamentin tekstissä. ”Vain minä kannan sinulle hedelmää.”
Se on ihan uusi ajatus minulle, joka tähän asti olen epätoivoisesti yrittänyt kypsyttää raakilettani hänelle.
4. sunnuntai helluntaista
Kadonnut ja jälleen löytynyt
Väri: vihreä
Valo: kaksi kynttilää
Teksti: Ps. 32:1–2, 5–8; Hoos. 14:2–9; Ef. 2:1–10; Matt. 9:9–13.
Jaa tämä artikkeli: