Takataan roos
Hector kehottaa laulussaan rokkaamaan taas. En tiedä, mitä tekstittäjä on ajanut takaa ilmaisun takaperoisuudella, mutta minulle se puhuu paluusta. Mielenkiintoista sinänsä, ettei rockin kohdalla paluu useinkaan tarkoita vanhan kopioimista, vaan jotain kokonaan uutta.
Kirkossa me valitettavasti teemme usein juuri päinvastoin. Vanhasta ammentavan uuden luomisen sijaan jämähdämme yhtenäiskulttuuriin ja sääntöjen viidakkoon. Ainakin seuraavissa asioissa haluaisin rokata taas.
Vapautetaan messut sääntelystä. Jumalanpalvelusuudistuksen suurin moka oli siinä, ettei seurakuntiin luotettu. Niin sanottu kokeiluvaihe merkitsi käytännössä ylhäältä annetun materiaalin testaamista.
Miksei alettaisi alusta? Jospa seurakunnat saisivat pariksi vuodeksi vapaat kädet toteuttaa oman jumalanpalvelusyhteisönsä messua ihan niin kuin huvittaa! Enkä nyt tarkoita erikoismessuja, vaan seurakunnan pääjumalanpalvelusta, jota nyt kahlitsevat kirkkojärjestys ja käsikirja.
Aletaan ajatella seurakuntaa yhteisestä halusta kokoontuvana yhteisönä. Olemme menneet siihen harhaan, että seurakuntaa pidetään palveluntuottajana, jolla on vastuu kaikesta, mitä seurakunnan tiloissa tapahtuu. Se ei auta kovin paljon, kun ihmisten omaehtoista hartauselämää halutaan kehittää. Tai voimmehan mennä vielä pidemmälle: jokainen ryhmä, joka kokoontuu seurakunnan tiloissa, ottaa itse vastuun kokoontumisistaan, myös turvallisuusasioista.
Uskotaan vähitellen, ettemme elä yhtenäiskulttuurissa. Tämän oivaltamisella pitäisi olla huikeita vaikutuksia viestintäämme ja kokoontumisiimme. Suurin osa kirkon viestinnästä on kohdistettu ”ei-kenellekään”. Uskomatonta, vaikka tutkimukset osoittavat, ettei nykyaikana viestiä saa perille, jollei sitä ole kohdennettu. Mitähän se paikallistaminen eli kontekstuaalisuus olisi täällä Suomessa?
Otetaan tosissamme uskonpuhdistuksen keskeiset löydöt. Liian paljon annamme nöyrästi herätysliikkeiden ja erilaisten virtausten tulkita uskomme keskeisiä asioita.
Uskonpuhdistuksen hengessä: takataan roos.
Jaa tämä artikkeli: