null Tämä kolahti: Tuore tietokirja kertoo vaikenemisen kulttuurista, joka myrkyttää Pohjois-Irlantia edelleen

Tyttö ihmettelee kadun poikki kulkevaa piikkilankaa Belfastin katolilaisella alueella vuonna 1974. Kuva: AFP/Lehtikuva.

Tyttö ihmettelee kadun poikki kulkevaa piikkilankaa Belfastin katolilaisella alueella vuonna 1974. Kuva: AFP/Lehtikuva.

Tämä kolahti: Tuore tietokirja kertoo vaikenemisen kulttuurista, joka myrkyttää Pohjois-Irlantia edelleen

Patrick Radden Keefen Älä sano mitään ei osoittele vaan osoittaa, miten kollektiivinen vaikenemisen laki estää todellisen rauhan ja sovinnon syntymisen.

Jos haluat kylmäävää luettavaa kesähelteisiin, etsi käsiisi Patrick Radden Keefen tuore tietokirja Älä sano mitään – tositarina menneisyydestä, murhasta ja Pohjois-Irlannista (suomentanut Maija Heikinheimo, Gummerus 2022).

Yhdysvaltalainen Radden Keefe on The New Yorker -lehden tutkiva toimittaja ja palkittu tietokirjailija, joka tunnetaan myös Wind of Change -podcastistaan, jossa hän käsittelee saman nimisen Scorpions-yhtyeen hittibiisin yhteyksiä kylmään sotaan ja Yhdysvaltain tiedustelupalveluun CIA:han. Podcast on tehty tosissaan, mutta kieli poskessa, Älä sano mitään taas on kuolemanvakava, sananmukaisesti.

Vetävästi, ei kuitenkaan tippaakaan kosiskelevasti tai mässäilevästi, kirjoitettu kirja piti minut niin tiukasti otteessaan, että en olisi malttanut laskea sitä käsistäni muuta kuin niiksi hetkiksi, kun piti etsiä, löytyisikö kirjan henkilöistä haastatteluja tai muuta materiaalia YouTubesta. Ja löytyihän niitä.

IRA:n naamiomiehet veivät kymmenen lapsen leskiäidin

Tarina alkaa belfastilaisen kymmenen lapsen leskiäidin Jean McConvillen sieppauksesta joulukuussa 1972. Naamioitunut miesjoukko haki hänet kotoaan lasten katsoessa kauhuissaan, kuinka heidän äitinsä vietiin pois. He eivät nähneet häntä enää koskaan.

Jean McConville oli kadotessaan 38-vuotias. Lapsista vanhin oli kahdenkymmenen, nuorimmat olivat kuusivuotiaat kaksospojat. He ovat minua nuorempia.

Naamioituneet sieppaajat kuuluivat Irlannin yhdistymistä ajavaan nationalistiseen terroristijärjestöön IRA:han eli Irlannin tasavaltalaisarmeijaan. He vakuuttelivat lapsille, että äiti tuodaan kyllä takaisin. He puhuttelivat lapsia nimeltä. Osa miehistä ei ollut peittänyt kasvojaan. Lapset tajusivat, että äitiä hakemaan tulleet miehet olivat heidän naapureitaan. 

Jean McConville oli protestantti, hänen edesmennyt puolisonsa Arthur oli ollut katolilainen. Tämä seikka riitti tekemään hänestä epäilyttävän ihmisen.

Poliisit etsivät IRA:n surmaaman perheenäidin Jean McConvillen hautaa toukokuussa 1999. Se löytyi myöhemmin toisaalta. Tästä paikasta löydettiin muita hautoja. Kuva: Peter Morrison/AP/ Lehtikuva.

Poliisit etsivät IRA:n surmaaman perheenäidin Jean McConvillen hautaa toukokuussa 1999. Se löytyi myöhemmin toisaalta. Tästä paikasta löydettiin muita hautoja. Kuva: Peter Morrison/AP/ Lehtikuva.

Protestantit ja katolilaiset eivät edelleenkään ole toistensa kanssa tekemisissä

Jeanin ja Arthurin rakastuessa 1950-luvulla kirkkokuntien väliset jännitteet eivät olleet niin pahoja kuin ne myöhemmin tulisivat olemaan. Uskontorajat ylittävät avioliitot olivat silti tuiki harvinaisia.

Protestantit ja katolilaiset eivät Pohjois-Irlannissa silloinkaan juuri olleet toistensa kanssa tekemisissä. He asuivat eri alueilla, kävivät eri kouluja ja tekivät erilaisia töitä. He myös kävivät eri pubeissa. Kaikki tämä on totta Belfastissa tänäkin päivänä.

Kun IRA:n miehet veivät äidin pois, lapset jäivät oman onnensa nojaan.

Kun IRA:n miehet veivät äidin pois, lapset jäivät oman onnensa nojaan. Heistä eivät pitkään aikaan olleet kiinnostuneita sen paremmin naapurit, kirkko kuin sosiaaliviranomaisetkaan. Kaikki vaikenevat.

Ja kun nuorimmat lapset lopulta otettiin huostaan ja vietiin orpokotiin, he joutuivat pappien hyväksikäyttämiksi. Eikä siitäkään saanut puhua.

Parempi, ettet sano mitään.

Älä sano mitään on kertovaa tietokirjallisuutta parhaimmillaan

McConvillen katoaminen toimii perustana, jonka päälle Radden Keefe rakentaa vankasti dokumentoidun kuvauksen Pohjois-Irlannin konfliktin – josta Irlannissa käytetään sievistelevää nimitystä The Troubles – osapuolista ja keskeisistä henkilöistä.

Teos on kertovaa tietokirjallisuutta parhaimmillaan. Radden Keefe dokumentoi joka ainoan sitaatin ja jokaisen pienimmänkin tapahtuman kirjan lopussa oleviin lähdeviitteisiin, joita on pienellä präntättynä melkein sata sivua.

Radden Keefe ei ole kirjaansa keksinyt yhtään dialogia tai yksityiskohtaa. Viisisataasivuisen kirjan jokainen lause perustuu haastatteluihin ja arkistolähteisiin ja useamman vuoden kestäneeseen tutkimustyöhön. Se on mestarillisesti kirjoitettu tietokirja, jota voi lukea kuin jännityskertomusta. Jollainen se tietenkin on, ja sen kylmäävyys syntyy juuri siitä, että mikään siinä ei ole keksittyä.

Sinn Feinin puheenjohtajaa Gerry Adamsia kuulusteltiin Jean McConnellin murhasta vuonna 2014. Kuva: Peter Muhly/ AFP/Lehtikuva

Sinn Feinin puheenjohtajaa Gerry Adamsia kuulusteltiin Jean McConnellin murhasta vuonna 2014. Kuva: Peter Muhly/ AFP/Lehtikuva

Päätekijä kiistää syyllisyytensä

Jean McConville murhattiin. Hänen ruumiinsa löydettiin yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin, vuonna 2003. Häntä oli ammuttu päähän. Koska kukaan ei sanonut mitään, ampujan henkilöllisyys säilyi salaisuutena melkein viisikymmentä vuotta.

Vasta Patrick Radden Keefe löysi tausta-aineistostaan johtolangat, jotka yhdistämällä hän tajusi, kuka liipaisimesta veti. Tappokäskyn antajan henkilöllisyys sen sijaan on ollut yleistä tietoa Irlannissa jo pitkään. Henkilö itse tosin kiistää syyllisyytensä johdonmukaisesti. Hän kieltää koskaan edes kuuluneensa IRA:han.

Patrick Radden Keefen huolellisesti dokumentoitujen selvitysten mukaan tappokäskyn antoi IRA:n johtoportaaseen kuulunut Gerry Adams, josta myöhemmin tuli IRA:n poliittiseksi siiveksi usein kutsutun Sinn Féin -puolueen puheenjohtaja ja Irlannin näkyvin poliitikko.

Adamsin asema IRA:n johdossa näyttää Irlannissa olevan enemmän kuin julkinen salaisuus. Se on kollektiivinen valhe. Tuolla valheella on taktinen syy, sillä terroristien kanssa ei ole tapana neuvotella.

Pohjois-Irlannin hauras rauhanprosessi olisi tuskin ollut mahdollinen, jollei Gerry Adamsia olisi saatu neuvottelijoiden joukkoon. Siksi yhteinen valhe hänestä alun pitäenkin parlamentaarisen tien valinneena poliitikkona on yleisesti hyväksytty. Äläkä vain sano mitään.

IRA ilmoitti virallisesti lopettavansa aseellisen kampanjansa heinäkuussa 2005. Kuvassa on Sinn Feiniä ja IRA:ta tukeva graffiti Belfastissa samalta ajankohdalta. Kuva: Peter Muhly/ AFP/Lehtikuva

IRA ilmoitti virallisesti lopettavansa aseellisen kampanjansa heinäkuussa 2005. Kuvassa on Sinn Feiniä ja IRA:ta tukeva graffiti Belfastissa samalta ajankohdalta. Kuva: Peter Muhly/ AFP/Lehtikuva

Voisiko Etelä-Afrikan sovintoprosessi näyttää mallia?

Kirjaa lukiessani mietin sitä massiivista onnettomien ihmiskohtaloiden joukkoa, jonka onnettomuutta Pohjois-Irlannissa edelleen vaikuttava mafian omertàn kaltainen vaikenemisen kulttuuri vain lisää.

Ehkäpä konflikti pitkittyy pitkittymistään siksi, että Pohjois-Irlannissa ei ole uskallettu lähteä samanlaiseen sovintoprosessiin, jollainen Etelä-Afrikassa pantiin toimeen apartheid-hallinnon aikaisia rikoksia selvitettäessä.

Menetelmä oli täysin päinvastainen kuin pohjoisirlantilainen vaikeneminen: poliittisista syistä rikoksia tehneet saivat anoa arkkipiispa Desmond Tutun johtamalta totuuskomissiolta armahdusta täydellistä rehellistä tunnustusta vastaan. Lopulta kuitenkin vain totuus voi tehdä vapaaksi.

Vaikka uutta todellisuutta tervehdittiin suurella innolla, menneisyyden rikinkatkuinen vehkeily ei ollut kadonnut mihinkään.

Radden Keefe tosin toteaa, että Etelä-Afrikassa sovintoprosessi onnistui ainakin osittain siitä syystä, että rotuerottelun päättymisen jälkeen oli selvää, kuka oli jäänyt voitolle. Pohjois-Irlannin konflikti sen sijaan päättyi pattitilanteeseen: “Vaikutti siltä, että vaikka uutta todellisuutta tervehdittiin suurella innolla, menneisyyden rikinkatkuinen vehkeily ei ollut kadonnut mihinkään.”

Kirjassaan Patrick Radden Keefe ei osoittele. Hän osoittaa. Ja vaikka Älä sano mitään ei ole vähääkään tarkoitushakuinen teos, toivottavasti se silti raivaa tietä pysyvälle sovinnolle Pohjois-Irlannissa.

Kirjoittajan fiilikset: 



Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: