Pääkirjoitus: Meikäläisiin ja heikäläisiin jakava ”rauhanmuuri” ylläpitää vihaa
Pohjois-Irlannin vastakkainasettelun leimat lyö uskonto, vaikka protestanttien ja katolilaisten välienselvittelyssä ei ole koskaan ollut uskonnollista sisältöä.
Vierailin hiljattain Irlannissa suomalaisten päätoimittajien opintomatkalla. Tapasimme toimittajia, poliitikkoja ja tutkijoita Dublinissa ja Belfastissa. Ero näiden kahden pääkaupungin ilmapiirissä oli hyytävä. Siinä, missä Irlannin tasavallan Dublin on leppoisa kulttuurikaupunki, on Isolle-Britannialle kuuluva Belfast tunnelmaltaan ankea.
Vielä kolmekymmentä vuotta Berliinin muurin kaatamisen jälkeen Euroopassa on viisimetrisen muurin jakama pääkaupunki. ”Rauhan muuri” jakaa Belfastin kahtia brittimielisten protestanttien ja irlantilaismielisten katolilaisten asuinalueisiin. Muurissa olevat portit suljetaan illalla ja avataan aamulla.
Muurin aukoilla ei silti ole suurtakaan merkitystä: yli 90 prosenttia belfastilaisista koululaisista ja opiskelijoista käy kirkkokunnan perusteella eroteltua koulua tai oppilaitosta. Keskinäistä kanssakäymistä protestanttien ja katolilaisten välillä ei juurikaan ole.
Ihmisten erottelu ja väkivalta ovat Pohjois-Irlannissa nauttineet kirkkojen hyväksyntää.
Tässä identiteettipoliittisessa vastakkainasettelussa leimat lyö uskonto, vaikka mitään uskonopillista sisältöä ei Pohjois-Irlannin katolilaisten ja protestanttien välienselvittelyssä ole koskaan ollutkaan.
Kyse on siitä, että katolilaiset ovat halunneet Pohjois-Irlannin kuuden kreivikunnan irtoavan Britanniasta ja liittyvän Irlannin tasavaltaan, kun taas protestantit toivovat Pohjois-Irlannin pysyvän osana kuningaskuntaa.
Ihmisten erottelu meikäläisiin ja heikäläisiin ja sen synnyttämä julma väkivalta ovat Pohjois-Irlannissa nauttineet kirkkojen hyväksyntää. Muussa tapauksessa Rooman paavi ja Englannin kuningattaren hovisaarnaaja olisivat jo vuosikymmeniä sitten jyrähtäneet yhtenä miehenä, että lopettakaa nyt Herran tähden tuo perseily tai me yhdistämme nämä kirkot ihan vain teidän kiusaksenne.
Heikäläisiä kun ei olekaan. Olemme kaikki meikäläisiä. Sama pätee sotaan Ukrainassa: meikäläiset hyökkäsivät meikäläisten kimppuun. Eikä Pride ole kenenkään ”niitten” juhla vaan meidän. Lähi-idässä vastavuoroisesti heikäläistetyt meikäläiset pitävät yllä loppumattomalta näyttävää vihaa.
Tiedän kyllä, että monimutkaisiin ongelmiin on aina löydettävissä ratkaisu, joka on yksinkertainen ja helppo – ja väärä. Silti, tai oikeammin siksi, minua kiusasi olla kristitty Belfastin muurilla.
Kirjoittaja on Kirkko ja kaupungin päätoimittaja.
jaakko.heinimaki@kirkkojakaupunki.fi
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Pääkirjoitus: Julkinen keskustelu on militarisoitunut
PuheenvuorotSotaa on luontevaa seurata ja analysoida sotatieteen ja strategian näkökulmasta. Siitä vinkkelistä ei silti näy koko kuva. Miksi rauhantutkijoiden ääni ei kuulu?
Pääkirjoitus: Parane pian, Salman Rushdie
Puheenvuorot