Ville Hänninen on kiinnostunut käyttökuvista, jotka eivät päädy museoihin, mutta kuvastavat oman aikansa henkeä. Kuva: Hans v. Schantz

Tapa-ateisti kiinnostui kirkoista

Toimittaja Ville Hänninen suree paikkoja, asioita ja ihmisiä, joita ei enää ole.

• 07.11.2016 11:40
• Kaisa Halonen

Inkoon kirkon seinillä tanssii kuolema. Kunnollisia kasvoja sillä ei ole, pelkkä vino hymy vain. Mukaansa se on napannut niin oppineen, kuninkaan kuin piispankin. Tanssiinkutsu tulee ennemmin tai myöhemmin meille jokaiselle.

– Kuolemantanssissa voi nähdä kohtalonuskoa: teet sinä ihminen mitä tahansa, loppujen lopuksi sinun käy huonosti. Ei siis ehkä kannata yrittääkään mitään. Toisaalta sitä voi pitää lohdullisenakin: vaikka olisimme eläessämme kuinka eriarvoisia, lopuksi meidän kohtalomme on sama, kuvailee Ville Hänninen.

Hänninen on toimittaja ja tietokirjailija, joka on perehtynyt erityisesti sarjakuviin ja muuhun kertovaan kuvaan. Niistä innostuminen johdatti hänet myös kirkkoihin. Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen ja vanhojen puukirkkojen seinämaalaukset ovat eräänlaista oman aikansa sarjakuvaa. Nykyihmiselle niiden tarinat tosin jäävät aukkoisiksi, jos ei tunne niiden pohjana olevia raamatunkertomuksia tai pyhimyslegendoja.

– Varsinkin keskiaikaisissa kivikirkoissa on paljon jännää ainesta. Niin kutsutut rakentajamaalaukset ovat amatöörien töitä ja niille usein naureskellaan. Ne ovat kuitenkin kiinnostavia sen takia, että niissä näkyy, kuinka vanhat pakanalliset ja kristinuskon elementit saattoivat sekoittua. Vanhat uskomukset tavallaan vuotivat kirkkotaiteeseen, jossa kuvataan esimerkiksi pikkupiruja ja muita henkiolentoja, Hänninen kertoo.

Luja ja vaatimattoman kodikas betonikirkko

Hänen mielestään kirkot ovat olleet aikansa netti ja televisio. Lukutaidottomalle kirkkokansalle uskon sanoma meni tehokkaimmin perille kuvien avulla. Voi vain kuvitella, miltä esimerkiksi Mikael Toppeliuksen värikkäät maalaukset Haukiputaan kirkossa ovat tuntuneet 1700-luvulla, jolloin arki oli visuaalisesti paljon köyhempää.

Hieman yllättäen Hänninen sanoo rakastavansa myös 1960–70-lukujen pelkistettyjä betonikirkkoja – niitä, jotka yleensä komeilevat kärkipaikoilla, kun etsitään ruminta kirkkoa. Niissä on kuitenkin jonkinlaista vaatimatonta kodikkuutta, joka Hännisestä tuntuu hyvältä.

– Usein niitä parjataan rumiksi kuvien perusteella. Mutta kirkoissa on olennaista se, että niissä ollaan ja niitä aistitaan. Eivät kuvat kerro siitä, miltä tila ja materiaalit tuntuvat.

Kirkot kiehtovat Hännistä myös siksi, että ne ovat hänelle, uskonnottomaksi kasvatetulle, outo maailma.

– En ole koskaan kuulunut kirkkoon enkä koe minkäänlaista jumalasuhdetta itselleni mahdolliseksi. Kutsunkin itseäni tapa-ateistiksi: en ole julistuksellisesti jumalaton, mutta en vain kykene uskomaan, Hänninen kertoo.

Kaikki ei ole ohi nelikymppisenä

Inkoon kirkkoon 1500-luvun alussa maalattu Kuolemantanssi on esimerkki oman aikansa käyttökuvasta. Hänninen kirjoittaa niistä ja niiden tekijöistä uudessa kirjassaan Keskipäivän miehiä. Taiteilijoiden kohtaloita penkoessaan hän käsitteli myös omaa keski-ikäistymistään.
 

– Isoäitini, joka oli minulle tosi tärkeä, kuoli kaksi vuotta sitten. Samoihin aikoihin kuoli tuttavapiiristäni paljon ihmisiä. Se laukaisi minulla neljänkympin kriisin. En erityisemmin ajattele tai pelkää omaa kuolemaani, mutta minua surettaa ystävien, tuttavien ja itselleni tärkeiden asioiden katoaminen maailmasta.

Oman nelikymppistymisensä myötä Hännistä alkoi kiinnostaa myös se, miten eri tahdissa asiat eri ihmisille tapahtuvat. Jotkut hänen tutkimistaan taiteilijoista esimerkiksi tekivät näyttävän sisääntulon ja kukoistivat nuorina, ja saattoivat sitten lakastua neli–viisikymppisinä.

– Toiset taas alkoivat vasta tässä iässä tai vanhempanakin löytää sisintään ja luonnettaan ja tehdä parhaita teoksiaan. Kaikki siis ei ole ohi nelikymppisenä tai myöhemminkään, mutta tietyn iän jälkeen ei voi enää uskotella itselleen todeksi jokaista haavekuvaa.

– Keski-ikäisenä on vain hyväksyttävä paljon enemmän asioita. Sitä ei olekaan maailman paras ihminen vaan monella tavalla viallinen. Asioita myös menettää. Minulla liittyy tähän ikään voimakkaimpia heikkouden tunteita sitten teinivuosien. Asiat tuntuvat hyvin paljon hauraammilta kuin joskus kymmenen vuotta sitten, Hänninen kertoo.

Uskosta haetaan lohtua

Ville Hänninen on nostalgikko. Hän suree paikkoja, asioita ja ihmisiä, joita ei enää ole. Toisinaan tuntuu siltä, että kaikki, mitä hän rakastaa, revitään ympäriltä. Mutta hänen mielestään nostalgiaa voi tuntea myös sellaisia asioita kohtaan, joita ei ole itse elänyt. Hänninen esimerkiksi käy joka vuosi vappumarssilla – ja itkee joka kerta.

– Olen kasvanut vasemmistolaisessa kodissa. Vappumarssilla konkretisoituu se, että asiat eivät ole enää niin kuin ennen. Itken tavallaan vanhempieni 70-lukulaisen sukupolven puolesta, Hänninen kertoo.

Menetykset, surut ja nostalgia ovat hänen mielestään uskontojen käyttövoimaa. Uskonnon puoleen vetää myös vieraantuneisuus maailmasta ja tarve kuulua johonkin.

– Koen mietoa surua siitä, että en voi uskoa, koska olen varma siitä, että se toisi lohtua. Monet varmaan kuuluvat sen vuoksi kirkkoon, ja minä kunnioitan sitä. Mutta lohtua on monentasoista ja monenlaista. Joskus riittää sekin, että juo rauhassa kupillisen kahvia ja ajattelee.