Tapakristityt ovat kirkon toivo
Kirkosta puhuttaessa on tapana korostaa sen yhteisöllistä luonnetta. Kun etenevä maallistuminen vie ihmisiä kirkosta pois, ongelmaksi koetaan, miten ihmiset saataisiin seurakunnalliseen yhteyteen takaisin.
Tässä vaiheessa joku aina lausuu, että jumalanpalvelus on seurakunnallisen elämän keskus, ja sitten suunnitellaan vähän pirteämpää kuoroesitystä sille samalle sunnuntaiväelle, joka tulisi jumalanpalvelukseen joka tapauksessa.
Tulokulma on aivan väärä.
Jäsenkadon hillitsemiseksi kirkon pitäisi elvyttää tapakristillisyys ja tehdä ihmisistä vähän vähemmän luterilaisia.
Martti Luther korosti henkilökohtaisen uskon merkitystä kristityn hengellisessä elämässä. Luterilaisuudessa on painottunut ihmisen henkilökohtainen suhde tuonpuoleiseen. Joka pojan tietolähteeksi käännettiin omakielinen Raamattu.
Ongelma on se, että meistä tuli liiankin luterilaisia. Otamme näet tuon henkilökohtaisen uskon vaatimuksen tosissamme. Enemmän uskovat kokevat olevansa vähän parempia kristittyjä. Ne, joiden omakohtainen usko ei ole ihan niin vahva kuin oppi antaisi odottaa, ovat taas alkaneet miettiä, onko kirkko heille oikea paikka. Monet tekevät lähtöä.
Katolisessa kirkossa tällaisia ei pohdita. Päinvastoin, perusoletus on se, että ihminen ei usko, mutta kirkko uskoo. Usko on ulkoistettu kirkolle. Mukana voi pysyä vähemminkin ponnistuksin.
Katolista kirkkoa pidetään itsessään pyhänä. Luterilaisille kirkko taas on maallinen instituutio. Papit ovat leipäpappeja, joilla ei ole uskoa hallussaan, joten heidän työnsä tavoitteena ei ole heristellä omasta jumalasuhteestaan huolehtiville ihmisille sormea, vaan tarjota asiantuntevia tukipalveluita.
Suurin osa ihmisistä kaipaa tukipalveluita vain elämänsä käännekohdissa, kun on rituaalin paikka. Tapakristitty lähtökohta on se, että asialliset rituaalit hoidetaan, muuten ollaan kuin ellun kanat.
Jaa tämä artikkeli: