Lehdistö oli vastassa, kun Pentikäisen sisarukset saapuivat Helsingin rautatieasemalle yön yli kestäneen junamatkan jälkeen. Raija on kuvassa takimmaisena, nuorin veli kodinhoitajan sylissä. Kuva: SOS-lapsikylä/tiedotus
Tavallista arkea ja turvaverkkoja
Tapiolan SOS-lapsikylän ensimmäiset asukkaat olivat Varpaisjärvellä kasvaneet Pentikäisen sisarukset, jotka olivat menettäneet äkillisesti molemmat vanhempansa. He saapuivat Tapiolaan maaliskuussa 1966. SOS-lapsikyläyhdistys oli perustettu Suomeen neljä vuotta aikaisemmin.
Körttiläisen pienviljelijäperheen yhdeksästä sisaruksesta vanhin oli Raija Vainio (o.s. Pentikäinen), joka tuli lapsikylään 15-vuotiaana. Nuorin veli oli vain muutaman kuukauden ikäinen.
”Perheemme oli aineellisesti köyhä, mutta henkisesti rikas. Kotona oli rakkautta ja isä oli minulle kaikki kaikessa”, Vainio kertoo.
Kotona syötiin saman pöydän ääressä ja vaikeistakin asioista keskusteltiin. Pöydässä ei ollut aina ruokaa, mutta niukkuus ei leimannut perhettä, koska se oli tuttua kylän muillekin lapsille.
Sitten isä sairastui vakavasti ja kuoli vuoden 1965 lopulla. Vainio arvelee jälkikäteen, että isän sairaus alkoi työuupumisesta, jota ei siihen aikaan tunnistettu. Vain kolme kuukautta myöhemmin äiti menehtyi keuhkokuumeeseen.
”Se oli kuin taivas olisi pudonnut niskaamme. Kun äitikin kuoli, viimeinen turvamme romahti. Selvisin vain siksi, että nuoremmat sisarukset tarvitsivat minua.”
Sisarukset pääsivät
samaan kotiin
Uuden kodin järjestäminen yhdeksälle lapselle oli pienelle ja köyhälle kunnalle kova paikka. Kodinhoitaja kävi auttamassa taloudenpidossa. Sosiaalivirkailijat pohtivat tilannetta ja keskustelivat sisarusten erottamisesta.
Lapset kuuntelivat keskusteluja sängyn alla kädet toistensa käsissä ja vannoivat, että kukaan ei erottaisi heitä.
Lapset olivat piilossa myös sillä kertaa, kun Tapiolan juuri valmistuneen SOS-lapsikylän johtaja Albin Gebhardt astui pienen maalaistalon ovesta.
”Luoja lähetti meille sen parhaan enkelinsä”, Raija Vainio sanoo.
Gebhardtin puhe kuulosti erilaiselta kuin aikaisempien kävijöiden. Raija muistaa ihmetelleensä, voiko joku puhua heille noin lempeästi. Pian lapset kerääntyivät tuvan pöydän ympärille katsomaan papereita. Niissä oli kuvia uudesta talosta.
Gebhardt kertoi, että lapset pääsisivät uuteen kotiin, jossa heillä ei olisi hätää.
Kaikkiko samaan kotiin, lapset varmistivat. Ja vastaus oli ”Kaikki!”
Kaikki yhdeksän sisarusta muuttivat Tapiolan SOS-lapsikylään. Vanha kotitalokin säilyi, sillä radio ja lehdistö olivat nostaneet lasten kohtalon Suomen tietoisuuteen. Kansalaiskeräyksen avulla talolle jääneet velat saatiin maksettua.
Tavallista
perhearkea
Arki alkoi nopeasti uuden sijaisäidin Hellin Nykäsen kanssa. Vanhimmat sisarukset jatkoivat koulunkäyntiä Tapiolan yläkoulussa ja nuoremmat Laajalahden alakoulussa.
Koulussa kaikki sisarukset saivat kavereita. Kotona elettiin tavallista perhearkea ja tehtiin yhdessä monenlaista.
Nuorten sisarusten oli helpompaa muodostaa tunneside sijaisäidin kanssa kuin vanhempien. Varsinkin Raija kapinoi.
”Juuri kun olisin tarvinnut vanhempiani, minulla ei ollut oikeasti ketään. Tuntui, etten päässyt millään irti menneestä”, hän kertoo.
Se ei onneksi ollut koko totuus. Raija turvautui lapsikylän ”isoisään” Albin Gebhardtiin ja tämän Aino-puolisoon.
Monet pitkät illat Raija istui Gebhardtien keittiössä juomassa teetä ja keskustelemassa. Usein puhdetöinä oli postituslappujen ja pankkisiirtolomakkeiden kiinnitys SOS Lapsikylän tiedotteisiin. Vähitellen suru hälveni, ja Raija pääsi oman elämän alkuun.
”Sain myös nukkua Gebhardtien salissa ihanassa päästä vedettävässä sängyssä, jossa oli viininpunainen peitto. Rakastan viininpunaista väriä vielä tänä päivänäkin.”
Leveämpiä harteita
perheiden tueksi
Kivenlahdessa asuva historioitsija ja tiimityön kouluttaja Maritta Pohls on kirjoittanut marraskuussa ilmestyneen suomalaisen SOS-lapsikylätyön 50-vuotishistorian Tavallista rakkautta.
Pohls kiteyttää SOS-lapsikylätyön perusajatukseksi uskon arkisen välittämisen voimaan. Sijoituslapsille tarjotaan tavallista perhettä mahdollisimman paljon muistuttava koti. Sisarukset saavat asua samassa kodissa.
”Tavallisuutta on se, että elämän perusedellytykset ovat kunnossa. Huostaan otettujen lasten elämä ei ole ollut tavallista, vaan he ovat joutuneet kokemaan rankkoja asioita, jotka eivät kuulu lapsuuteen”, Pohls sanoo.
Perheen ympärillä ja tukena on kylä, joka tukee sekä lapsen että vanhempien eheytymistä. Kylä tarkoittaa muun muassa läheltä löytyvää psykologista ja sosiaalitukea, yhteistyötä viranomaisten kanssa. Kylä tarkoittaa myös kansainvälisyyttä, sillä eri maiden SOS-lapsikylät tekevät yhteistyötä ja vierailevat toistensa luona.
Neljä vuotta sitten SOS-Lapsikylä ry. linjasi toimintaansa uudelleen. Järjestö ei tarjoa vain perhehoitoa huostaan otetuille lapsille, vaan tekee myös avohuoltotyötä, jonka tavoitteena on ehkäistä lasten huostaanottoja ja kodin ulkopuolelle sijoituksia.
”Viimeisten 50 vuoden aikana yhteiskunnan suurin muutos on läheisverkostojen mureneminen. Siksi tärkein tehtävämme on tarjota perheiden tueksi leveämpiä harteita ja huolehtia siitä, että kukaan ei jää yksin”, SOS-Lapsikylä ry:n toiminnanjohtaja Jari Ketola sanoo.
Lastensuojelun piirissä jo 100 000 lasta
Suomessa toimii kuusi SOS-lapsikylää ja yksi SOS-lapsikylän nuorisokoti.
Tapiolan SOS-lapsikylä antaa tukea yli 50 lapselle sekä jo itsenäistymisvaiheessa oleville nuorille. Lapsista suurin osa on perhekoteihin sijoitettuja, 15 lasta saa avohuollon tukea.
Reilut 17 000 suomalaista lasta elää oman kodin ulkopuolelle sijoitettuna. Avohuollon palvelujen piirissä on 81 000 lasta. Kiireellisten huostaanottojen määrä kasvoi 13 prosentilla vuonna 2011.
Jaa tämä artikkeli: