null Tavoitteena onnellinen aikuinen

– On tärkeää, että vanhempi tai muu kasvattaja kestää arkea, Katja Puhakka sanoo.

– On tärkeää, että vanhempi tai muu kasvattaja kestää arkea, Katja Puhakka sanoo.

Tavoitteena onnellinen aikuinen

Kolmikymppisestä Katja Puhakasta tuli sijaisäiti kahdelle aikuistuvalle nuorelle.

Pari vuotta sitten Tapiolan SOS-lapsikylässä mietittiin uutta sijaiskotia kahdelle teini-ikäiselle tytölle. He eivät voineet jatkaa lapsikyläkodissaan. Nuorempi heistä tarvitsi uuden kodin noin kahdeksi vuodeksi, vanhempi lyhyemmäksi aikaa.

Lapsikylän vastaavana ohjaajana työskentelevä Katja Puhakka, 32, oli mukana palavereissa, joissa asiaa mietittiin. Itselleen yllätykseksi hän tuli sanoneeksi ääneen, että voisi ehkä ryhtyä tyttöjen sijaisvanhemmaksi.

– En ollut varsinaisesti ajatellut itselleni SOS-lapsikylävanhemman työtä. Toisaalta mielessäni on ehkä alitajuisesti pyörinyt kysymys, olisiko minusta siihen. Se, että minusta tuli sijaisvanhempi, ei tuntunut olevan yllätys lähipiirilleni.

Luottamuksen opettelua

Valmistuessaan sosionomiksi vuonna 2006 Laurea-ammattikorkeakoulusta Tikkurilasta Katja sai heti työpaikan SOS-lapsikylästä.

– Kuulin kiertoteitse ohjaajan äitiysloman sijaisuudesta. En tiennyt ennestään mitään SOS-lapsikylästä, ja etsin tietoja netistä. Seuraavan vuoden alussa työpaikkani vakinaistui.

Alussa Katjan työnä oli tukea lapsikylässä asuvia lapsia ja nuoria koulunkäynnissä, lukea heidän kanssaan läksyjä ja käydä koulupalavereissa.

Myöhemmin Katja alkoi vetää myös yksilö- ja ryhmätyöskentelyitä, joiden avulla tuetaan lapsen kehitystä.

– Tosi paljon käydään läpi tunnepuolen asioita. Opetellaan tunnistamaan tunteita, iloa, onnea, surua ja vihaa. Sitä, saako olla vihainen ja miten vihaansa voi osoittaa.

Kun lasten kiintymyssuhde omiin vanhempiin on häiriintynyt, työstämistä vaatii myös se, miten voi luottaa ja kiintyä toiseen.

– Sitä, mitä paitsi lapset ovat jääneet vanhemman ja lapsen välisessä suhteessa, ei voi korvata millään aikavälillä. Silti tavoitteena on antaa lapselle korvaavia kokemuksia, kuvailee Katja lastensuojelutyön keskeistä jännitettä.

Kotiintuloajat ja muita sovittuja sääntöjä

Lyhyttä sijaisvanhemmuuden aikaa ajatellen olennaista oli, että Katja tunsi tytöt yhteiseltä lapsikyläajalta. Keskinäinen suhde oli jo olemassa.

Toinen sijoittajakunta vaati pride-valmennuksen, jossa perehdytään adoptio- ja sijaisvanhemmuuteen. Se vaaditaan nykyään yleensäkin sijaisvanhemmiksi ryhtyviltä.

– Olin käynyt valmennukseen kuuluvia osia omassa työssäni. Minulle tehtiin myös kiintymyssuhdehaastattelu, joka on osa valmennusta. Sopimus syntyi, kun tapasin kunnan kaksi sosiaalityöntekijää ja he tekivät kotikäynnin.

Vaikka sijaishuoltosopimus tehtiin SOS-lapsikylän kautta, on sijaisvanhempi toimeksiantosopimussuhteessa sijoittajakuntaan.

Katjan oma Vantaan-koti ei ollut tarpeeksi iso kolmen hengen perheelle. Sopiva vuokra-asunto järjestyi Espoosta SOS-lapsikylän tuella.

– Keskustelin tietenkin etukäteen myös tyttöjen kanssa siitä, mitä yhteiselämämme toisi mukanaan. He vakuuttivat, että tottelevat sääntöjä ja noudattavat kotiintuloaikoja. Se, että heidän elämäänsä tulisi uusia ihmisiä, ystäviäni ja lähisukulaisiani, oli heidän mielestään ihan ok.

Niinpä joulua ja juhannusta on voitu viettää yhdessä Katjan Virroilla asuvien vanhempien kanssa. Nuoremman tytön kanssa hän teki viime vuonna vanhempineen myös Prahan-matkan.

– Vanhempani ja tytöt ovat tulleet keskenään hyvin toimeen. Se on sekä vanhempieni että tyttöjen ansiota. Toisenlaisten lasten kanssa se ei ehkä olisi ollut mahdollista.

Omia biologisia vanhempiaan ja lähisukulaisiaan toinen tytöistä on tavannut omien aikataulujensa mukaan. Toisella tytöllä ei ole ollut yhteyksiä biologiseen sukuun tai vanhempiin.

Arjen sietämistä

Etukäteen Katjan isä arveli, varmaankin tyttöjen ja sijaisäidin pienen ikäeron takia, että Katjasta tulisi tytöille jonkinlainen isosisko.

– En voi olla sisarus enkä kaveri. Tässä kodissa olen vanhempi, ja minulla on vanhemman vastuu. Siihen kuuluu huolenpito, välittäminen, toimiva arki ja rajat.

– On tärkeää, että vanhempi tai muu kasvattaja kestää ja sietää arkea. Vaikka oman työn tuloksia ei näe normaaliarjessa, lasten kasvamisessa arjen pienet asiat ovat suuria. Tavoitteena on, että lapsesta tulisi onnellinen aikuinen ihminen, joka pärjää omilla vahvuuksillaan.

Kun nuorempi tyttö täyttää elokuussa 18 vuotta, yhteisen kodin ja sijaisvanhemmuuden aika on näillä näkymin ohi. Katja Puhakka palaa takaisin omaan kotiinsa.

– Riippuu kunnasta, järjestääkö se tytön jälkihuollon minun kauttani vai muuten. Joka tapauksessa olen luvannut, etteivät välit katkea. Olen sitoutunut tyttöihin loppuelämäkseni. Yhteisiä loma-aikoja tai jouluja voidaan viettää vastakin.


SOS-lapsikylä Kivistöön

Kivistöön suunnitellaan SOS-lapsikylää, johon tulee 5–7 tavallisissa asuintaloissa sijaitsevaa perhekotia ja tilat yhteisille tukipalveluille.

– Vanhoilta alueilta on vaikea löytää sopivan kokoisia asuntoja kuuden, seitsemän lapsen perheille. Rakentamisvaiheessa on helppo yhdistää kaksi 90 neliön perheasuntoa. Sijaisvanhemmuudesta kiinnostuneilla on harvoin jo valmiiksi tarpeeksi isoa kotia, kertoo hankkeesta vastaava Jukka Kotkavuori.

Ensimmäisen kodin pitäisi avautua Vantaalla 2015, ja toisten muutaman vuoden kuluessa.

– Koteihin etsitään vanhemmiksi ensisijassa pariskuntia. Toinen puolisoista voi käydä työssä kodin ulkopuolella. Heillä voi olla omia lapsia tai sitten ei. Vanhemmista ei tule SOS-lapsikylän työntekijöitä, vaan he ovat toimeksiantosuhteessa huostaanotettujen lasten sijoittajakuntaan. Me annamme vanhemmille lapsikylän tuen, Kotkavuori linjaa.

Suomen ensimmäinen SOS-lapsikylä aloitti Tapiolassa yli viisikymmentä vuotta sitten. Silloin koko SOS-lapsikyläyhteisö rakennettiin omaksi kyläkseen, yhdelle ja samalle tontille.

– Yhteisöllisyys on tärkeää jatkossakin. Perheiden tukena ovat ainakin sosiaali- ja perhetyöntekijät. Perheet elävät kuitenkin enimmäkseen tavallista lapsiperheen arkea ilman, että joku ulkopuolinen sotkeutuu asioihin koko ajan.

SOS-lapsikylien toiminnanjohtaja Jari Ketola on tyytyväinen siihen, että uudenlaisia perhekoteja saadaan nimenomaan pääkaupunkiseudulle ja tavalliselle asuinalueelle.

– Näin lapsikylälapset eivät erotu toisten lasten joukosta. Heidän läheisverkostonsa pysyy paremmin koossa, kun he voivat ehkä jatkaa entisessä päiväkodissaan tai koulussaan ja yhteyksiä biologisiin vanhempiin on helpompi ylläpitää. Myös kunnan sosiaalityöntekijöiden on helpompi pitää yhteyksiä lähelle kuin satojen kilometrien päässä sijaitseviin sijaiskoteihin.

Samalla Ketola on huolissaan lastensuojelun kokonaistilanteesta. Meneillään on suuri murros.

– Kunnissa ei investoida riittävästi ennalta ehkäisevään työhön. Budjettivuosi ja valtuustokausi ovat näissä asioissa aivan liian lyhyitä. On kestämätöntä, että lastensuojelulapsia on 10 prosenttia alle 18-vuotiaista lapsista. Koko maassa se tarkoittaa noin 100 000 lasta. Heistä kodin ulkopuolelle sijoitettuja on 18 000.

Lastensuojelun palvelutuottajissa on SOS-lapsikylän ohella muitakin vanhoja järjestöjä, kuten Nuorten Ystävät ja Pelastakaa Lapset. Alalla toimii myös pienempiä ja suurempia yrityksiä, kuten Mehiläinen, joiden taustalla on ulkomaisia pääomasijoittajia.

– SOS-lapsikylä on erikoistunut sisarussarjoihin ja lapsiin, joiden vanhemmat ovat vastustaneet sijoitusta, Ketola kertoo.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: