Riitta Högbacka adoptoi tyttärensä yksin. Taulussa on paita ja kengät, jotka hänen tyttärellään oli yllään, kun tämä saapui Suomeen Etelä-Afrikasta.
Adoptioäiti ja tutkija Riitta Högbacka selvitti, miksi jotkut joutuvat luopumaan lapsestaan
Kansainvälisen adoption taustalla on globaali eriarvoisuus. Riitta Högbacka kuunteli äitien tarinoita Etelä-Afrikassa.
On lapsia, jotka tarvitsevat kodin. On aikuisia, jotka haluavat lapsen, mutta eivät pysty sellaista saamaan. Silloin yksi vaihtoehto on kansainvälinen adoptio, joka tuo hyvin esiin sen, kuinka erilaiset mahdollisuudet ihmisillä on vanhemmuuteen.
Riitta Högbacka on tutkinut kansainvälistä adoptiota haastattelemalla eteläafrikkalaisia, lapsensa adoptoitavaksi antaneita äitejä sekä suomalaisia adoptioperheitä. Kipinä tutkimukseen tuli omasta elämästä.
– Heräsin lapsenkaipuuseen myöhään. Olen tällainen tyypillinen tapaus: sitä oikeaa ei löytynytkään ja ajattelin, että on riskaabelia jäädä odottelemaan. Toisaalta ajattelin, että maailmassa on paljon lapsia, joilla ei ole perhettä. Miksen voisi yhdistää näitä kahta?
Högbacka valitsi Etelä-Afrikan. Maa hyväksyi yksin adoptoivat ja koska se oli adoptiokohteena suomalaisille melko uusi, jono liikkui vielä nopeasti.
– Itsekin siis taktikoin. Siinä vaiheessa adoptoijat miettivät vain sitä, mistä lapsen ylipäätään saisi, Högbacka toteaa.
Kun varsinainen adoptioneuvonta oli takana ja soveltuvuus vanhemmaksi selvitetty, hakemus lähti matkaan. Muutaman viikon kuluttua Etelä-Afrikasta tuli vastaus ja kuva pienestä tytöstä.
– Tietenkin se tuntui ihanalta vaiheelta. Samalla aloin huolehtia, onko lapsella kaikki kunnossa ja miten hänellä menee ja entä jos hän hylkiikin minua, Högbacka muistelee.
On täytynyt olla joku toinenkin äiti. Miksei heistä puhuta tai tiedetä?
Lapsesta luopuminen on suuri häpeä
Riitta Högbacka lähti hakemaan lasta äitinsä kanssa. Tuolloin noin puolitoistavuotias tytär suhtautui aluksi varautuneesti uusiin ihmisiin, mutta ei mennyt kauaa, kun hän hyväksyi uuden perheen.
Suomeen palattuaan Högbacka oli ensin kotona tytön kanssa noin kolme kuukautta ja he tutustuivat rauhassa toisiinsa. Sitten hän viimeisteli väitöskirjansa, vanhempiensa avustuksella.
– Kuukauden ajan mummi ja vaari tulivat hakemaan tytön yhdeksältä ja toivat neljän maissa takaisin. Hän lähti aina iloisesti. Siellä oli hauskaa, mummi ja vaari oikein hemmottelivat sillä aikaa kun väänsin väitöskirjaa.
Tytön taustasta Högbacka ei ollut saanut kuin muutaman tiedonmurusen. Tutkijaluonne ajoi etsimään vastauksia laajemminkin.
– Alkoi ihmetyttää, että hetkinen, ei tämä ole koko totuus, että olisi vain adoptioperhe. On täytynyt olla joku toinenkin äiti. Miksei heistä puhuta tai tiedetä?
Högbacka hyödynsi kontaktejaan ja lähti tytär mukanaan Etelä-Afrikkaan haastattelemaan adoptioon lapsensa luovuttaneita äitejä. Muut epäilivät, että äitejä ei ehkä löydy tai he eivät halua puhua valkoiselle naiselle niin vaikeasta aiheesta. Näin ei kuitenkaan käynyt. Naisia jonotti Högbackan puheille.
– Monet eivät olleet puhuneet asiasta kenellekään. Haastattelun jälkeen naiset sanoivat, että oli kiva puhua, tämä auttoi.
Adoptioon liittyi häpeää, sillä Etelä-Afrikassa perhekäsitys on laaja ja oma suku huolehtii lapsista. On tyypillistä, että esimerkiksi isoäiti kasvattaa lapsenlapsiaan, mutta kaikilla ei ollut tähän mahdollisuutta.
Äitien elämäntarinoihin liittyi köyhyyttä, työttömyyttä ja asunnottomuutta. Jotkut äidit olivat hyvin nuoria, jotkut Etelä-Afrikassa siirtolaisena, vailla tukiverkkoja. Jotkut oli raiskattu. Monen oli vaikea hahmottaa päätöksen lopullisuutta ja moni uskoi, että lapsi tulee jonain päivänä etsimään äitinsä.
Eräällä matkalla Högbacka löysi myös tyttärensä biologisen äidin. Se oli iloinen yllätys, mutta toi aluksi pintaan myös ristiriitaisia, adoptiovanhemmille tuttuja tunteita. Mahtuuko perheeseen kaksi äitiä?
Riitta Högbacka on käynyt Etelä-Afrikassa useita kertoja tutkiessaan kansainvälistä adoptiota. Hyllyn päällä on värikkäästä rautalangasta muotoiltuja eläinhahmoja, joita siellä myydään kadulla.
Onnellisempaa elämää ei voi luvata
Haastateltavat saivat kuulla, että Riitta Högbacka on itsekin adoptioäiti ja että heilläkin olisi mahdollisuus esittää kysymyksiä. Äitejä kiinnosti muun muassa se, onko Högbacka kokenut rasismia tai ihmettelyä erinäköisen lapsensa kanssa.
– Monet adoptiovanhemmatkin kyseenalaistavat ajatuksen, että lapsi pääsee aina paljon parempaan. Että onnellisempi elämä, miten sellaista voi kenellekään luvata?
Högbacka painottaa, ettei hän halua syyllistää adoptiovanhempia. Ihmisten motiivit ovat yleensä hyviä, mutta on totta, että kansainvälisen adoption taustalla ovat myös elintasoerot. Joissakin tapauksissa adoptio voitaisiin välttää, jos äiti saisi enemmän tukea.
– Mielestäni pitäisi puhua myös hylätyistä äideistä, Högbacka sanoo.
Joillekin lapsille adoptio on paras ratkaisu. Pitäisi kuitenkin muistaa, että meidän perhekäsityksemme on kapea ja että asiat ovat monimutkaisempia kuin päältä päin näyttää.
– Totta kai eriväriset ihmiset voivat tulla perheeksi ja lastahan rakastaa kuin omaansa. Mutta samaan aikaan adoptioperheissä pitäisi miettiä, että lapsi ei ole pelkästään meidän. Adoptiolapset haluavat kasvaessaan useimmiten tietoja taustastaan.
Riitta Högbacka, sosiologian dosentti, työskentelee tällä hetkellä yhteiskuntapolitiikan yliopistonlehtorina Helsingin yliopistossa. Teini-ikäisen tyttären äiti.
Mitä?
Kansainvälistä adoptiota käsittelevä tutkimus "Global Families, Inequality and Transnational Adoption: The De-Kinning of First Mothers" (Palgrave Macmillan) julkaistiin alkuvuodesta.
Motto?
"Ole muutos, jota etsit." Mahatma Gandhi
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Harvassa ovat naiset, joille äitisuhde on ongelmaton” – Kun lapsi muutti kotoa, kirjailija Helena Sinervo alkoi miettiä vanhenemista
Hyvä elämäSinervon romaanissa Tytön huone on mukana omakohtaisia kokemuksia.
Äitiys ravistaa mieltä ja kehoa
Hyvä elämä
