Täydellinen appelsiini
Ilo on sana, jota kristillisessä puheessa mieluusti viljellään. Mutta mitä sillä tarkoitetaan?
Kristityt näyttävät olevan jylhän vakavia ihmisiä, katsovat kaikkea kuin kyynelten läpi, veisaavat laahaavia, tummia laulujaan hämärässä. Asia huomataan usein ateistisessa julistuksessa: kristityt vain valittavat maallisen turhuutta ja kaipaavat uutta maailmaa, koska nykyinen on niin kurja. Syytöksiin on vaikea vastata. Ei kannata kutsua ateistia messuun todistamaan kristittyjen riemua.
Mistä kristityt muka ovat iloisia? Vastaus on lyhyt: siitä, mistä ateistit ovat surullisia, eli kaikesta. Ateisti tietää, että elämä päättyy ennenaikaisesti. Se herättää hänessä apeutta, jota hän ei osaa manata pois. Kristitty taas uskoo, että kuolema on vain lyhyt välikohtaus elämässä eikä sillä ole viimeistä sanaa. Viimeinen sana ei ole ei vaan kyllä. Elämä on kuolemaa väkevämpi.
Kun tuollaisia mietteitä aikansa pohdiskelee, saattaa metafyysinen vilu väistyä – ainakin puuskittaisesti, eihän usko ole mikään psyykenlääke.
Koska kristitty on iloinen kaikesta, hänen ilonsa on hyvin suurta. Sen takia se ei näytä iloiselta vaan pikemminkin kaihoisalta ja hämmentyneeltä.
Pienet ilot ovat ateisteillekin tuttuja. Ne kertovat meille, ettei maailma sittenkään ole vain välinpitämätön. Se on myös antelias.
Toisin kuin nautinnot, tulevat ilot yllätyksinä. Iloja ei voi tavoitella eikä ostaa, niitä voi vain toivoa. Ne ovat aina vähän epäsovinnaisia, hiukan noloja jopa.
Kerron parhaan tietämäni esimerkin. Ystäväni tuli työhuoneelleni ja kertoi kuulumisensa: ”Arvaa mitä! Söin tänään todella hyvän appelsiinin.” Sovinnaisempi ihminen olisi kertonut, että ”on kovasti töitä”. Siihen olisin vastannut, että ”no niin on minullakin”. Mutta kun kerrottiin täydellisestä appelsiinista, ilahduin kuin olisin itse sellaisen saanut.
Jaa tämä artikkeli: