Laura Honkasalo on ommellut lukuisia pehmoleluja.
Tekemällä oppii
Toimittaja-kirjailija Laura Honkasalo, 40, sairastui nuorimman lapsensa syntymän jälkeen vakavaan masennukseen. Laura oli masennuksen vuoksi hoidossa psykiatrisella osastolla, jossa hän osallistui toimintaterapiaan. Sairaalajakson jälkeen hän halusi jatkaa käsin tekemistä omin neuvoin kotona. Laura ryhtyi ompelemaan.
Käsin tekemisestä syntyi kirja. Kotikutoista — Itsetekemisen ihanuudesta (Kirjapaja, 2011) kertoo Lauran omista käsin tekemiseen liittyvistä kokemuksista ja muistoista sekä esittelee niin entisajan kuin nykyajan itsetekemisen tapoja.
Isomummon mekko viljasäkistä
1980-luvulla Laura Honkasalon äiti ompeli teini-ikäiselle Lauralle vaatteita, joiden mallit otettiin Fame-televisiosarjasta.
— Äiti ompeli minulle collegekankaasta hameen ja puhvihihaisen paidan, jossa oli ranteista kyynärtaipeisiin ulottuvat resorit. Käytin asua monta vuotta, Laura muistelee.
Lauran äidinäiti oli vähävarainen yksinhuoltaja, jonka postiluukkuun kolahti ulkomailta tilattu käsityölehti. Ommellessaan Laura on kokenut yhteyttä myös isomummoonsa, jota hän ei koskaan ehtinyt tavata.
— Olen miettinyt, minkälaista isomummon elämä oli. Ensimmäisen ompelemansa mekon isomummo teki itselleen viljasäkistä pikkutyttönä. Hän oli värjännyt säkin itse.
Ompelemisen itseopetellut isomummo valmisti myöhemmin tilauksesta vaatteita kotonaan Puumalassa poljettavalla ompelukoneella.
— Isomummo ei tarvinnut kaavoja. Hän leikkasi mittojen mukaiset osat suoraan kankaasta, Laura kertoo.
Laura innostui ompelusta toden teolla vasta aikuisena.
— Vaikka tein aluksi yksinkertaisia vaatteita, jouduin pyytämään äitini monta kertaa auttamaan. Ompelun oppii kuitenkin vain tekemällä.
Roskiksesta pelastettu nalle
Laura Honkasalo asuu lauttasaarelaisessa kerrostaloasunnossa 8- ja 5-vuotiaiden poikiensa kanssa. Kotona lapset saavat tarttua saksiin tai pensseliin, eikä äiti pelkää syntyvää sotkua. Olohuoneen seinällä on taulu, jonka esikoispoika maalasi kolmevuotiaana.
Esikoinen oli valittanut äidilleen, ettei ole mitään tekemistä. Silloin Laura muisti ullakolla olevan suuren taulupohjan, antoi sen ja akryylivärit pojalleen, joka maalasi tauluun perhekuvan.
Äskettäin pikkuveli oli kaverin luona leikkimässä ja esikoinen kärsi taas tekemisen puutteesta.
— Annoin hänelle neulan, lankaa ja kangasta. Poika oli varmaan tunnin hiljaa itsekseen, kun hän ompeli pikkuveljelle yllätyslahjaksi pehmolelu-ukkelin, Laura kertoo.
Laura itse on ommellut pojilleen lukuisia pehmoleluja.
— Kerran heitin jonkun nallen pois, kun siitä tuli ihan vino. Poikia se ei haitannut. He kävivät pelastamassa nallen roskiksesta.
— Ennen vanhemmat valmistivat lapsilleen leluja. On harmi, että se perinne on katkennut, Laura sanoo.
Menneen ajan malliin
Ystävänsä kanssa roskalavoja kiertävä Laura Honkasalo tietää, että ihmiset heittävät surutta hyvää tavaraa kaatopaikoille. Olohuoneessa oleva Alvar Aallon jakkara on yksi Lauran roskalavalöydöistä.
— En kulje kaupungilla kaupoissa viikonloppuisin. En kestä ihmisten shoppailuhulluutta, Laura toteaa.
Hän kokee samaistuneensa aina menneen ajan ajatteluun. Lauran tapauksessa se tarkoittaa tavaroiden kunnioittamisen lisäksi muun muassa naapurin mummojen auttamista. Lauraa viehättää myös menneiden aikojen hengellisyys, jossa uskonto oli itsestään selvä osa ihmisten elämää.
— On surullista, kun nykyaikana ajatellaan, ettei ihminen tarvitse lainkaan uskontoa ja hengellisiä arvoja.
Meditatiivinen neulominen voi Lauran mielestä muistuttaa rukoilemista.
— Silmukoiden kuljettaminen puikoilla muistuttaa vähän rukoushelmien tunnustelemista, ja neuloessa tulee mietittyä kaikenlaista. Neulomisen liike rauhoittaa, hän miettii.
Menneen ajan tyyli kiehtoo Lauraa myös vaatteissa.
— Viimeaikoina olen ommellut 1950-tyylin mukaisia istuvia mekkoja, joissa on leveä kellohelma, Laura kertoo.
Jaa tämä artikkeli: