Tiede, usko ja Raamattu
Ovatko tiede ja usko sotatilassa? Miten uusateismi tarttuu tähän myyttiin? Entä millainen mullistus kristinusko syntyessään oli? Uskooko kirkko enää Raamattuun Jumalan sanana? Mitä jos kristinusko katoaa? Näitä isoja kysymyksiä pohditaan kolmessa tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa. Yhteistä kirjoille on se, että ne kaikki käsittelevät kristinuskon totuusulottuvuutta ja vaikutusta.
Ykköseksi kirjoista nostan David Bentley Hartin Ateismin harhat (Perussanoma 2010). Tosin kirjan suomenkielinen nimi on huono. Enemmän kuin ateismia Hart käsittelee kristinuskoa ja osoittaa vakuuttavasti, millainen kosminen mullistus se oli antiikin maailmassa. Kristinusko muutti suuren enemmistön elämää paremmaksi tuomalla maailmaan muun muassa ajatuksen kaikkien ihmisten yhtäläisestä ihmisarvosta.
Minä uskon (Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 2010) on pappien synodaalikokouskirja. Sen alussa on pari erittäin ajankohtaista artikkelia. Niistä toinen käsittelee tieteen ja uskon suhdetta. Toinen pohtii sitä, miksi uusateismista on tullut ärhäkkä haastaja kristinuskolle. Vastaus on: se sattuu sopimaan ajan henkeen.
Jos tämän jälkeen vielä jaksaa, voi kahlata Sammeli Juntusen kirjan Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta (Kirjapaja 2010). Siinä Juntunen pohtii, mikä asema Raamatulla on kirkossa ja mikä asema sillä pitäisi olla. Raamattu on Jumalan sanaa, mutta ei fundamentalistisesti tulkittuna, väittää Juntunen.
Kristinusko oli kosminen kapina
David Bentley Hart: Ateismin harhat. Perussanoma 2010.
Tässä kirjassa ei ole juuri muuta vikaa kuin sen suomenkielinen nimi. Kyse ei nimittäin niinkään ole ateistisen ajattelun kritiikistä kuin niiden harhojen, myyttien ja totuuteen perustumattomien väitteiden korjaamisesta, joita kristinuskoa vastustavat uusateistit levittävät.
Itse asiassa kirjan kirjoittanut yhdysvaltalainen professori David Bentley Hart arvostaa vanhaa kunnon Nietzscheä, joka arvosteli kristinuskoa paljon totuudenmukaisemmin perustein kuin nykypäivän uusateistit. Jälkimmäisten Hart pelkää teoksillaan osoittavan ihmiskunnan menettäneen kyvyn syvälliseen epäuskoon.
Hartin kirjan perusidea on osoittaa, että kristinusko oli syntyessään varsinainen kulttuurin, arvojen ja yhteiskuntajärjestyksen vallankumous, joka teki maailmasta paremman paikan elää. Hart ei kiistä kristinuskon syntejä, mutta osoittaa faktaperustein, että monet niistä ovat suuresti liioiteltuja.
Hartin mukaan kristinusko on tuonut maailmaan paljon sellaista, mitä nykyään pidämme itsestään selvyytenä. Sellaiset asiat kuin luokkarajat ylittävä lähimmäisenrakkaus ja kaikkien ihmisten yhtäläinen ihmisarvo ovat kristinuskon antiikin maailmaan tuomia uutuuksia.
Kristinusko uhmasi vanhoja jumalia ja niiden vaatimia uhreja, se ei hyväksynyt ei-toivottujen vastasyntyneiden heitteillejättöä ja vaati auttamaan köyhiä, leskiä, sairaita ja orpoja aivan toisella tavalla kuin oman aikansa valtiot tai pakanalliset temppelipapit. Ajatus Jumalasta, joka Kristuksessa otti “orjan muodon“ ja tuli ihmiseksi asettuakseen ihmisen rinnalle oli aikalaisille häkellyttävää rienausta. Kun yhteiskunta lepäsi rakenteellisen julmuuden varassa, kristinusko oli “kosminen kapina”. Sen kannattajia vainottiin ateisteina.
Kristinuskon aatteet vaikuttivat yhteiskuntaan. Niiden ansiosta keskiaikakaan ei ollut niin pimeä kuin väitetään. Toki oli sotia, tauteja ja kaaosta, mutta myös luostarilaitos, joka aktiivisesti pyrki helpottamaan ihmisten elämää esimerkiksi sairaaloita perustamalla. Yksin benediktiineillä oli keskiajalla 2000 sairaalaa.
Kristillisten yliopistojen kasvatit kumosivat pakanallisen kosmologian ja tekivät johtopäätöksiä, joita ei hellenistisen tradition sisällä olisi voinut kuvitellakaan. Tieteen nykyiset menetelmät syntyivät kristikunnan sisällä ja monet luonnontieteilijät olivat vakaumuksellisia kristittyjä.
Uskonsotien taustalla oli uskonnollista vihaa, mutta niiden syy ja käyttövoima oli sekulaarin valtion pyrkimys riippumattomuuteen ja absoluuttiseen valtaan. Ne olivat iso askel kohti nykyaikaista maallista valtiota, jonka oikeus tappaa on rajaton, koska valtion yläpuolella ei ole korkeampaa moraalista auktoriteettia.
Hartin näkemys jälkikristillisen maailman tulevaisuudesta on pessimistinen. Hän pelkää, että sellaiset syntyjään kristilliset arvot kuin kaikille yhtäläiset ihmisoikeudet, eivät pidä pintaansa maailmassa, josta on tulossa avoimen nihilistinen, jossa vapaus ymmärretään valinnanvapaudeksi ja ihmisen arvo mitataan hyödyllä.
Usko, tiede ja uusateismi
Minä uskon. Jumala-usko 2010-luvulla. Synodaalikirja. Toim. Maarit Hytönen. Kirkon tutkimuskeskuksen julkaisuja 2010.
Papit pohtivat muutaman vuoden välein syntyjä syviä synodaalikokouksissaan. Äkkiseltään voisi ajatella, että niiden asiasisältö ei iske tavalliseen tallaajaan. Tämänkertaisessa synodaalikirjassa on kuitenkin kaksi tähän aikaan iskevää, melko yleistajuista artikkelia uskosta ja tieteestä sekä uusateismista.
Uskon ja tieteen suhdetta pohtii Seinäjoen kirkkoherra Tapio Luoma, joka on niitä valitettavan harvalukuisia teologeja, jotka uskaltautuvat tähän keskusteluun ja vieläpä hallitsevat asiasisällön.
Luoma tarttuu populaarikirjallisuudessa, nettiväittelyissä ja ateististen tiedemiesten käännytyskirjoissa esitettyyn väitteeseen, jonka mukaan tiede ja usko ovat vihollisia, sotatilassa. Hänen mielestään sotatila on myytti, joka on välttämätön ääripäille: kiihkeille uskonnon vastustajille ja fundamentalisteille.
Todellisuudessa tiede ja usko eivät ole toistensa vihollisia, vaikka ne asettavatkin kysymyksiä ja haasteita toisilleen. Raamatun kirjaimellinen lukutapa johtaa toki vaikeuksiin nykyaikaisen luonnontieteen maailmankuvan kanssa, mutta se ei esimerkiksi Suomessa ole vallitseva tapa ymmärtää Raamattua. Luoma korostaa, että kristillinen usko ja kirkko ovat kyenneet hämmästyttävän hyvin sopeutumaan luonnontieteiden maailmankuvaan. Luonnontieteen löydöt eivät ole sisällöllisesti nujertaneet kristillistä uskoa, koska jälkimmäinen on sulauttanut ne osaksi omaa uskonymmärrystään.
Oxfordin yliopiston vieraileva tutkija Aku Visala jatkaa siitä, mihin Luoma lopettaa. Hän pohtii sitä, miksi nimenomaan uusateismi on vakavasti otettava haaste kristinuskolle. Visalan mukaan syy tähän on se, että uusateismi vetoaa modernin ihmisen maailmankuvaan ja pyrkii luomaan illuusion “noin minäkin ajattelen”.
Uusateistit hyödyntävät uskonnonvastaisessa kirjallisuudessaan länsimaisen ihmisen luottamusta tieteeseen, vetoavat länsimaisiin arvoihin, kuten humanismiin, vapauteen, tasa-arvoon ja ihmisoikeuksiin ja nostavat esiin uskonnollisen vallankäytön ongelmat. Heidän käyttämänsä esimerkit ovat tosia, mutta valikoituja ja ateismin omat ongelmat unohtuvat. Paketti on kuitenkin laadittu niin, että se tuntuu houkuttelevalta.
Visala osoittaa artikkelissaan, että kaikkiin uusateistien väitteisiin voidaan vastata perustelluin vasta-argumentein. Niin myös pitää tehdä, sillä ateismi ei ole tilapäinen ilmiö. Pohjimmainen vastaus ei Visalan mukaan kuitenkaan ole älyllinen vaan käytännöllinen: kyse on siitä, onnistuvatko kristityt elämään maailmassa niin, että he elämällään edustavat parhaimpia kristillisiä hyveitä ja arvoja. Tämä voidaan mainiosti sovittaa vaikka viime aikaiseen homokeskusteluun: osoitammeko teoillamme, että elämme niin kuin opetamme?
Kohti uudenlaista raamatullisuutta
Sammeli Juntunen: Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta. Kirjapaja 2010.
Nykyisin Savonlinnan-Säämingin seurakunnan kirkkoherrana vaikuttava teologian tohtori Sammeli Juntunen on kirjoittanut melkoisen järkäleen kirkon raamattuteologiasta tai pikemminkin sen puutteesta. Järkäleeksi teosta ei tee niinkään sen sivumäärä, lähdeluetteloineen runsaat 300 sivua, kuin sisältö.
Juntusen kirja on laajennettu pamfletti, mutta hyvin perusteltu. Pamfletiksi sen määrittää Juntusen tyyli, jossa lepsut ajattelijat, teologian palon unohtanut kirkko ja varsinaisen sanoman kadottanut kirkollinen viestintä saavat kyytiä. Usein tuntuu siltä, että rapatessa roiskuu, mutta Juntunen myös osuu maaliin.
Juntusen mielestä kirkko on kriisissä, koska se on hukannut uskonsa Raamattuun Jumalan sanana. Lääkkeeksi Juntunen ei kuitenkaan tarjoa fundamentalistista raamatuntulkintaa. Siitä irtipääsystä hän päinvastoin kiittää professori Heikki Räisäseen Suomessa personifioitunutta historiallis-kriittistä raamatuntutkimusta.
Torpatessaan fundamentalismin Räisäsen koulukunta kuitenkin huuhteli Juntusen mielestä lapsen pesuveden mukana. Sen seurauksena kirkossa pääsi pinnalle tulkinta, jossa varotaan etsimästä Jumalaa Raamatusta. Sen sijaan Raamatusta etsitään ihmisten näkemyksiä Jumalasta ja suhteellistetaan sen sanoma.
Usko Raamattuun Jumalan sanana on Juntusen mukaan kuitenkin kirkon ydinoppi, sen vahva kivijalka. Raamattu ei ole mikä tahansa uskonnollinen kirja muiden joukossa tai pelkästään 2000 vuotta sitten eläneiden ihmisten kuvausta siitä, miten he omassa elämäntilanteessaan ovat Jumalan kokeneet ja ymmärtäneet.
Raamattu on paljon enemmän. Se on pohjimmiltaan kirja, jonka sivuilla Jumala puhuu ja puhuttelee ihmistä. Samalla se on kuitenkin aidosti ihmisten kirjoittama kirja. Juntusen mukaan nämä eivät sulje pois toisiaan, sillä Jumala on hyväksynyt rajallisten ihmisten kirjoitukset omaksi puheekseen.
Juntunen tarjoaa historiallis-kriittistä menetelmää täydentäviksi Raamatun tulkitsemisen malleiksi tekijää, viestiä ja vaikutusta tutkivaa puheaktiteoriaa, suurta kertomusta hakevaa narratiivista raamatuntulkintaa ja Raamatun, uskontunnustuksen ja kirkon perinteen yhdessä muodostamaa opillista tulkintakehystä.
Jaa tämä artikkeli: