Toimittaja Maarit Tastula perusteli Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan Tiedän uskovani, uskon tietäväni -kirjan valintaa vuoden kristilliseksi kirjaksi sillä, että piispan ja agnostikoksi tunnustautuvan tiedemiehen keskustelu osoittaa, että vuoropuhelu erilaisten maailmankatsomusten välillä on mahdollista.

Seitsemän vuoden ja kahden kirjan aikana Valtaoja ja Pihkala ovat olleet usein eri mieltä, mutta silti yrittäneet ymmärtää toistensa näkökantoja. Samalla miehet ovat ystävystyneet ja oppineet toisiltaan.

— Kun käy keskustelua ja miettii vasta-argumentteja, pitää hankkia itselle taustatietoa. Tosin uskonnot ja uskomukset ovat aina kiinnostaneet minua, hyllyssäni on aiheesta metrikaupalla kirjoja. Juhan ansiosta olen perehtynyt uskontokeskusteluun kirkon sisältä päin. Tätä ennen en juuri tuntenut kirkon väkeä, Valtaoja selvittää.

Pihkalan hyllyssä on puolestaan runsaasti luonnontieteitä ja erityisesti tähtitiedettä käsitteleviä kirjoja.

— Juha on jo ennättänyt lukea Stephen Hawkingin uusimman kirjan ennen minua, Valtaoja tunnustaa.

Samassa hän muistaa, että tunsi sittenkin kirkonmiehiä jo ennen Pihkalaa.

— Minulla on hyviä kollegoja katolisen kirkon jesuiitoissa. Ei tämä hihhulifundamentalistien ja taistelevien ateistien näkemys uskon ja tieteen suhteesta ole niin yksitotinen kuin halutaan esittää.

Hyvän tahdon haltuunotto

Pihkala käyttää kirjassa latinankielistä termiä captatio benevolantiea, hyvän tahdon haltuunotto. Jos aiotaan saada aikaan hedelmällistä keskustelua, tarvitaan asettumista toisen asemaan.

— Tällaista vastapuolen näkökantoja kuuntelevaa asennetta tarvittaisiin enemmän. Nyt esimerkiksi televisio on täynnä keskusteluohjelmia, mutta eihän se mitään keskustelua ole, jos jokainen vain huutaa omaa saarnaansa, kunnes juontaja saa revittyä mikin pois, Valtaoja toteaa.

Pihkala on myös kutsunut keskustelukumppanistaan arvostavasti termillä advocatus diaboli eli paholaisen asianajaja. Siihen Valtaoja tarttuu mielellään.

— Katolinen kirkko on käyttänyt paholaisen asianajajaksi nimettyä henkilöä tutkiessaan pyhimysten tekemiksi väitettyjä ihmeitä. Advocatuksen tehtävänä on väittää vastaan ja hakea ihmeille luonnollisia selityksiä. Olen yrittänyt hoitaa tätä tehtävää kirkon suhteen, Valtaoja myhäilee.

Voisiko kirkko olla tällainen advocatus suhteessa tieteeseen?

— Ainakin luterilainen perusteologia on nykyisin sitä mieltä, että Raamattu ei ole luonnontieteen oppikirja eikä siis asiasisällöissä yritä haastaa luonnontiedettä. Mutta kun ruvetaan puhumaan moraalista, tieteen soveltamisesta ja maailmankuvista, niin keskustelua voidaan käydä. Maailmankuva on se kuva maailmasta, jonka tiede ottaa selville, mutta maailmankatsomus liittyy siihen, miten tuota kuvaa tulkitaan.

Jumalan olemassaolo on uskon asia

Ihmisellä voi siis olla tieteellinen maailmankuva, mutta uskonnollinen maailmankatsomus?

— Totta kai. Esimerkiksi Pihkala torjuu kreationismin eikä kiistä tieteen saavutuksia. Hän odottaa innolla, mitä uutta tähtitiede saa selville maailman synnystä. Hänelle uusi tieto maailmasta lisää tietoa Jumalasta. Itse en kyllä sitä oikein ymmärrä, koska kuvassa, jonka tiede minulla antaa, en näe missään Jumalaa.

Valtaojan mukaan uskovat eivät voi todistaa, että Jumala on olemassa, eikä tiede, ettei Jumalaa ole.

— Ollaan pattitilanteessa, jossa Jumalan olemassaolo jää uskon asiaksi. Mutta toisaalta se, ettei tiede voi todistaa Jumalaa olemattomaksi, on minusta heikko argumentti uskon puolesta. Ei tiede voi todistaa monta muutakaan asiaa, kuten vaikkapa sitä, ettei Zeusta ole olemassa.

Jos Valtaoja olisi kirkonmies, kosmologinen hienoviritys, se että maailma on sattumoisin juuri sopiva elämän synnylle, olisi hänelle vahvin perustelu Jumalan puolesta.

— Se on mahdollinen näkemys, mutta ei sekään kyllä vaadi selityksekseen Jumalaa.

Missä on Jumalan rakkaus?

Vaikka Valtaoja ei näe maailmassa Jumalaa, hän ei ole ateisti.

— Olen agnostikko eli ateistien silmissä vellihousu, koska heidän mielestään en uskalla tunnustaa ateismiani. Mutta itse haluan pitää kiinni tästä termistä, koska ei minulla ole varmaa tietoa puoleen eikä toiseen.

Valtaojalle kuitenkin keskeisempää kuin tieto Jumalasta on tunne hänen läsnäolostaan. Valtaoja ei ole kokenut Jumalan rakkautta eikä hyvyyttä eikä näe siitä merkkejä. Maailmassa näkyy vain ihmisten hyvyys.

— Paljon on pohdittu sitä, miksi maailmassa on niin paljon pahaa, mutta minusta suurempi ongelma Jumala-uskolle on se, missä näkyy Jumalan rakkaus.

— Suurin osa maailman ihmisistä ei koskaan elämässään tunne kristinuskon Jumalan rakkautta. Miksi hän ei yksinkertaisesti ilmaise itseään kaikille? Minusta asian ei pidä mennä niin päin, että ensin uskoo ja vasta sitten saa tuntea rakkautta. Biologisessa maailmassakin isän tehtävä on osoittaa rakkautensa — eikä niin, että lapsi joutuu sitä etsimään ja kerjäämään.

Uskonnot eivät katoa

Uskontojen opit kiinnostavat Valtaojaa, mutta paljon tärkeämpää hänelle on, miten usko näkyy maailmassa. Tosiasia on, että suurin osa maailman ihmisistä kuuluu johonkin uskontoon. Siksi uskontojen kanssa pitää käydä keskustelua siitä, miten niiden tekemää pahaa voi minimoida ja hyvää maksimoida.

— Jos näen, että jokin uskomus saa aikaan pahaa, tulee hyväntahtoisen keskustelun raja vastaan. Kun mitta täyttyy, kuten vaikkapa puolustaessani homojen ihmisoikeuksia, en epäröi käyttäytyä kuin entinen mies ja ruveta potkimaan temppelin myyntikojuja kumoon.

Valtaojan mukaan eri ideologioita, uskontoja ja myös tiedettä voidaan käyttää sekä hyvään että pahaan. Toisaalta siitä, mikä on hyvää ja mikä pahaa, ei ole maailmassa yksimielisyyttä. Tappamiseenkin on aina löydetty perusteluja, ja inkvisitio katsoi toimivansa sielujen pelastukseksi.

— Siksi tehtävämme on etsiä yhdessä tietä eteenpäin. Totuutta etsittäessä pitää uskaltaa kyseenalaistaa omatkin ajatukset. Aivan kuten Englannin lordiprotektori Oliver Cromwell vannotti 1600-luvulla uskonveljiään: ”Jeesuksen munaskuiden kautta vannotan teitä harkitsemaan sitä mahdollisuutta, että voitte olla väärässä.”

Tähtitieteilijä Esko Valtaoja muistuttaa, että totuutta etsittäessä pitää uskaltaa kyseenalaistaa omatkin ajatukset.

”Toinen näkee kehityksen takana Jumalan, toinen ei häntä selitykseksi tarvitse. Kosmoksen pyhyys on kuitenkin yhteinen.”

Tampereen eläkkeellä oleva piispa Juha Pihkala ei tunne itseään nurkkaan ajetuksi, vaikka hänen ja tähtitieteilijä Esko Valtaojan ensimmäisen yhteisen kirjan nimi olikin Nurkkaan ajettu Jumala.

— Olen oppinut Eskon kanssa käydyissä keskusteluista muun muassa sen, että ei pidä juuttua ensimmäiseen erimielisyyteen, vaan etsiä pintatason takaa sitä, mitä todella sanotaan. Usein ongelma on erilaisessa kielessä. Kun sen yli pääsee, löytyykin yllättävän paljon yhteistä. Toiseksi olen huomannut, että omista ajatuksistaan pääsee kunnolla selville vasta, kun toinen haastaa ja kyseenalaistaa ne.

Esko Valtaoja tuumii miesten uudessa kirjassa, että sillanrakentajille — joita he yrittävät olla — käy usein ikävästi: heitä ammutaan kummaltakin puolelta, sekä selkään että vatsaan.

— Se on totta, mutta sitten täytyy yrittää keskustelulla osoittaa, ettei siihen olisi aihetta. Täytyy yrittää saada jollakin tavalla kummankin puolen änkyrät mukaan. Uskon puolella äärilaita kulkee siellä, missä ajatellaan, että jos et usko kirjaimellisesti esimerkiksi luomiskertomusta, kiellät uskon. Tieteen puolella äärilaita sanoo, että usko on illuusiota tai geenivirhe tai vaarallista.

Jumala on luonut järjen ja aistit

Pihkalan muistuttaa, että keskustelua fundamentalismista ja tieteen ja uskon suhteesta on käyty historian kuluessa moneen kertaan. Jo 500-luvulla elänyt aleksandrialainen teologi Johannes Filoponos päätyi siihen, ettei Raamatun luomiskertomus opeta luonnontiedettä. Filoponos oli huipputiedemies, joka tunsi oman aikansa tähtitiedettä, kosmologiaa, matematiikkaa ja filosofiaa ja ymmärsi maan olevan pallo, joka kelluu avaruudessa.

— Filoponoksen mukaan luomiskertomuksen opetus on, että Jumala on luoja, että ihminen on luotu tasa-arvoiseksi kumppaniksi toiselle ihmiselle ja että luomakunta on annettu ihmisen hoitoon. Siitä, että Jumala on luonut ihmiselle järjen ja aistit, seuraa, ettei se, mitä ihminen niillä saa selville, voi olla Jumalan luomistekoa vastaan.

— Se, miten asioista luomiskertomuksessa puhutaan, liittyy tietysti sen ajan ihmisten maailmankuvaan. Miten muuten voisi olla? Nykyajan maailmankuva olisi ollut sen ajan ihmisille käsittämätön.

Pihkalan mukaan uskonnollinen fundamentalismi ja eräiden luonnontieteilijöiden kirjat, joissa uskoa vastaan hyökätään tieteen avulla, ruokkivat toisiaan. Lisäksi uskonnollinen fundamentalismi on Suomessa marginaalinen ilmiö, toisin kuin Yhdysvalloissa, jonne uusateistinen kirjallisuus on alun perin suunnattu.

13,7 miljardin vuoden prosessi

Pihkala ajattelee, että Jumala on luonut maailman niihin prosesseihin kietoutuneena, jotka luonnontiede on tunnistanut. Tutkiessaan maailmaa luonnontiede siis tavallaan tutkii luomistyön jälkiä.

— Ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että maailman syntyminen tässä universumissa on ollut 13,7 miljardin vuoden prosessi. Siinä prosessissa näyttäisi olevan, kuten Stephen Hawking sanoo, ”Grand Design” eli suuri suunnitelma. Hawking on kuitenkin sitä mieltä, että maailma on luonut itse itsensä. Minusta se on tyhjä selitys.

Evoluutio näyttää Pihkalan mielestä vakuuttavalta teorialta eikä sodi hänen uskoaan vastaan.

— Jos siinä on aukkoja tai ongelmia, niiden selvittäminen on tieteen asia. Ainoa ongelma uskon kannalta tulee siitä, jos tieteen tuloksia aletaan ideologisesti käyttää uskoa vastaan, kuten joskus tapahtuu.

Pihkala korostaa, että usko ja tiede voisivat käydä hedelmällistä keskustelua elämän mielekkyyden, merkityksen ja arvojen alueella paljon nykyistä enemmän ja ilman, että kummankaan tarvitsisi tinkiä omista metodeistaan ja lähtökohdistaan. Esimerkiksi moraalikysymyksiä ei voida ratkoa pelkillä luonnontieteellisillä faktoilla eikä yksikään ihminen tee elämänsä kaikkia suuria ratkaisuja pelkän tieteen varassa.

Uskonnollista kokemusta ei voi siirtää

Pihkalan mukaan Valtaojan kysymys Jumalan rakkauden näkymisestä maailmassa on hyvä. Hänellä ei ole siihen sellaista helppoa vastausta, jonka avulla Jumalan teot pystyisi erottomaan esimerkiksi häneen uskovien ihmisten tekemistä hyvistä teoista.

— On mahdotonta näyttää niin konkreettisesti, mikä maailmassa on Jumalan tuomaa hyvää. Jos sanon, että teen jonkun hyvän asian siksi, että Jumala rakastaa minua ja haluan jakaa sitä hyvää toisille, niin toinen voi sanoa, että sinulla on tuollainen sisäinen päättelykyky, jolla toteutat inhimillistä altruismia.

— Jos ihminen ei näe Jumalaa missään tässä maailmassa, on vaikea osoittaa, että monet hyvät asiat ovat Jumalan vaikuttamia ja niissä näkyy Jumalan rakkaus. Niin päin se vain on. Siitä huomaa myös, että toisen epäuskon moittiminen on turhaa, koska uskoa sisäisenä kokemuksena ei kukaan voi toiselle siirtää. Toki voi manipuloida toisessa tiettyjä tunteita, mutta se on hengellistä väkivaltaa, ei uskoa.

Jumalan rakkaus on Pihkalan mukaan perimmältään persoonan rakkautta. Rakkaudesta voidaan puhua myös periaatteena, mutta ei pelkkä periaate tee maallisessakaan rakkaudessa mitään, ihmiset tekevät.

— Kristinusko kertoo siitä, että Jumalan rakkaus tuli maailmaan Jeesuksessa. Hänen toimintansa kertoo siitä, mitä rakkaus on. Aito rakkaus konkretisoituu tekoina. Ja siinä Esko on ihan oikeassa: hedelmistään puu ja myös aito usko tunnetaan.

• Seitsemäs taivas su 7.11 klo 21 TV 2:ssa. Maarit Tastulan vieraana piispa Juha Pihkala ja professori Esko Valtaoja.
• Piispa Juha Pihkala puhuu aiheesta ”Jumala ompi linnamme” martinpäivän musiikki-illassa ke 10.11. klo 19 Myyrmäen kirkossa. Jorma Hynninen ja Esa Ruuttunen, laulu, Joonas Vapaavuori, sello, Kari Jerkku, urut, sekä Tapanilan kamarikuoro. Vapaa pääsy, ohjelma 10 e.