Todistettavan tuolla puolen
Pyhä pysäyttää, tärisyttää ja yllättää.
Lähdetään etsimään pyhää, jonka usein epäillään kadonneen nykyihmisen mielenmaailmasta ja elämäntavasta. Pyydetään oppaaksi Helsingin piispa Eero Huovinen, koska hän oletettavasti on miettinyt asiaa ihan virankin puolesta. Eikä kuvitella liikoja onnistumisesta — aloittaahan Huovinen urakan toteamalla, että pyhää on vaikea tavoittaa ja selittää.
— Pyhä on arjen ja tavallisen vastakohta. Siinä missä todistettavaan maailmaan kuuluu laskemista, mittaamista ja punnitsemista, pyhä on jotain arvoituksellista ja salaisuudenomaista, todistettavan tuolla puolen. Materia ja havaittava todellisuus eivät ole kaikki. Tässä elämässä on jotain selittämätöntä.
Selittämätön pyhä on kuitenkin jättänyt jälkiä. Katsotaanpa vaikka karttaa. Huovinen aprikoi, ettei liene sattuma, että Suomessa on niin paljon pyhä-alkuisia paikannimiä: on Pyhätunturi ja Pyhäkero, useampia Pyhäjärviä ja -salmia. Nimet kertovat siitä, että paikassa on koettu jotakin pysäyttävää ja poikkeuksellisen kaunista, pyhää.
Ihan ilman tilastotietoja jokainen suomalainen tietää, että niiden lukuisien Pyhäjärvien rannoilla on lukemattomia saunoja.
— On vanha ajatus, että sauna on jotenkin pyhä. Siellä on erilaista kuin muualla, siellä on haluttu puhdistautua ja rauhoittua, Huovinen sanoo.
"On tärkeää, että ihmisiltä ei vaadita liikaa
uskonnollista puhetta, vaan että yksinkertainen
usko saa elää kuin kaunis, hento kukka."
Ehkä pyhä on joutunut sinne, minne ihmiset kippaavat turhat tavaransa. Piispa Huovista surettaa, että nykyaikana paljastetaan kaikki ja pyhä on käynyt tarpeettomaksi.
— Meistä on tullut tabujenrikkojasukupolvi. Kaiken pitää muka olla avointa. Poliitikkojen roskalaatikot pengotaan, jotkut jopa mielellään itse esittelevät niiden sisältöä.
— Ihmiselle olisi hyväksi, ettei kaikkea leviteltäisi. Julkisuuskulttuuri tekee kaikki asiat arkisiksi. Rakkaudestakin on mennyt maku, kun kaikki pitää paljastaa muille.
Ei ole niin väliä, onko kotona vai Jerusalemissa, Louvren taidemuseossa vai Himalajalla. Huovinen arvelee, että jokainen haluaa tavoittaa jotakin arjesta poikkeavaa, puhuttelevaa, pysäyttävää tai kaunista. Kaikkiin uskontoihin kuuluu pyhän etsintä ja kaipaaminen.
— Uskonnoissa katsotaan arkisen maailman keskeltä todellisuuteen, jota voi vain hapuillen etsiä
Mutta sitten tulee seinä vastaan.
— Ihmettelemällä ei pääse perille. Voimme etsiä pyhiä asioita, mutta itse Pyhää emme voi etsimällä löytää. Kristinuskossa pyhä ei ole vain jonkin asian ominaisuus vaan pyhä on lopulta Jumala itse.
— Jumalaa ei tavoiteta niin, että nähdään aukkoja havaittavassa todellisuudessa ja mietitään, löytyisikö sieltä Jumala. Aloitteen pyhän paljastamiseksi tekee Jumala, hän löytää meidät. Tie pyhän Jumalan luo ei avaudu niin, että me pyrimme korkeammalle, vaan siten, että Jumala tulee alas meidän luoksemme ja näyttää meille kasvonsa.
Huovinen ottaa vertailukohdaksi rakastumisen. Hänen havaintojensa mukaan rakkaus ei löydy niin, että maanantaiaamuna yhdeksältä päättää sitä etsiä ja lähtee kiertelemään kaduille ja kahviloihin.
— Sen sijaan toinen tulee vastaan yhtäkkiä ja valtaa minut, hurmaa ja huumaa. Jumalan kanssa käy samalla lailla: Jumala tarttuu ja ottaa haltuunsa ja vie.
Löytyisikö pyhä sieltä, missä siitä ei paljon puhuta? Ehkä Jumalan kanssa olisi hyvä olla varovainen, Huovinen arvioi. Koska Jumala on pyhä, on syytä kunnioittaa hänen tutkimattomuuttaan.
— Pyhä on myös hätkähdyttävä, pelottavakin. Kun arkinen ihminen kohtaa pyhän Jumalan, siinä on jotain tärisyttävää. Koska Jumala on pyhä, ei ole ihme, että minä koen itseni vähäiseksi. Eikä se tarkoita sitä, että tarvitsisi erityisesti rypeä alemmuudentunnossa. Suuren edessä jokainen ihminen on pieni, kaikkivaltiaan edessä mitätön, pyhän edessä paha.
Hyvä olisi Huovisen mukaan kunnioittaa myös niitä ihmisiä, jotka ovat varovaisia puhumaan pyhästä.
— Luulen, että on paljon kirkon jäseniä, jotka ovat uskonsa kanssa arkoja ja jotka eivät halua puhua suureen ääneen Jumalasta. He suhtautuvat omaan uskoonsa varovasti ja tajuavat, että kyse on niin isoista asioista, että niiden sanoiksi pukeminen on vaikeaa, Huovinen miettii.
Hän heittää, että monen miehen on helpompi puhua vaikka moottorin kuutiotilavuudesta tai yön pakkaslukemista kuin Jumalasta, jota ei voi todistaa, mutta joka jollakin tavalla kuitenkin koskettaa sisintä.
— On tärkeää, että ihmisiltä ei vaadita liikaa uskonnollista puhetta tai suorituksia, vaan että yksinkertainen usko saa elää kuin kaunis, hento kukka.
Pyhää etsitään myös kirkkohallituksen johdolla tämä vuosi ja vielä kaksi seuraavaa: pyhästä on tehty painopistealue. Annetaan piispan selittää.
— Pyhä-painopisteen ajatuksena on ollut, että Jumalan salaisuuksia halutaan ihmetellä yhdessä ja kysyä, mitä hänen pyhyytensä merkitsee. Jumalassahan on monta puolta, nyt halutaan korostaa pyhää, kun elämä on arkipäiväistynyt niin paljon.
— Tämän vuoden teema Häivähdys pyhää kertoo luomakunnan pyhyydestä. Ensi vuonna mietitään, mitä pyhä aika tarkoittaa. Miten ihminen kestää, kun rytmi on muuttunut 24/7:ksi? Ei ole ihan merkityksetöntä, että on ollut aikoja, jolloin pyhänä ei tehty töitä, ja että meitä käsketään pyhittämään lepopäivä, Huovinen kertoo.
Kolmantena vuonna on tarkoitus päätyä hengellisen elämän lähteelle, Jumalan luo.
Siispä sinne.
— Pienet lapset kysyvät "ooksä mun kaa?". Jokaisen perustoive on olla toisen läheisyydessä. Vaikka nykymaailmassa voi lähettää tekstareita ja sähköpostia, syvimmältään ihminen toivoo näkevänsä toisen ja pääsevänsä häntä lähelle, Huovinen aloittaa.
Sama juttu suhteessa Jumalaan. Piispa muistuttaa, että kristillisessä perinteessä ihmisen ja Jumalan suhdetta on verrattu avioliittoon. Ihminen toivoo yhteyttä ja läheisyyttä Jumalan kanssa. Niin kuin puolisot haluavat olla toisiaan lähellä ja nähdä toistensa kasvot, niin ihminenkin etsii Jumalan kasvoja.
— Siinä on paradoksi. Tässä elämässä voimme vain aavistella, nähdä kuin kuvastimessa, verhon takaa. Usein näemme Jumalan selkäpuolelta. Ei ole sattumaa, että rukoilemme "Herra kirkastakoon kasvonsa". Vielä emme näe Jumalan kasvoja, vaikka niin toivoisimme.
Huovinen lisää, että koko Raamatun läpi kulkee ajatus, että Jumala kätkee kasvonsa — ja ihminen pyytää paljastamaan ne.
— Tavallisesti on ajateltu, että Jeesuksessa Jumalan kasvot tulivat nähtäviksi. Mutta kuka meistä on nähnyt Jeesuksenkaan kasvot?
— Kirkkoisä Augustinuksen mielestä uskolla on omat silmänsä. Usko näkee sellaista, jota muuten ei voi nähdä. Kristuksessa näkyvät Jumalan rakastavat kasvot.
Jaa tämä artikkeli: