Olavi Heino hiljentyy Ukinrannan kappelissa, jossa vietetään rukoushetkeä kolmesti päivässä.
Toisinkin voi elää
Riitta ja Olavi Heino tekevät työtä, jotta ihmiset löytäisivät iloisemman ja yhteisöllisemmän elämän.
Tämä on ensimmäinen joulu täällä, joten kai tässä on ruvettava luomaan perinteitä, miettii Riitta Heino ja nostelee pahvilaatikosta joulukoristeita.
Koristeet on pakattu laatikkoon Kaarinan Morbackassa ja laatikko on monien muiden laatikoiden mukana kuljetettu toukokuussa Ukinrantaan Kangasalle.
Olavi Heino nappaa himmelin ja lähtee kiertelemään sinisen talon huoneita löytääkseen sille paikan. Ja löytääkin: kirjakaupan katossa ikkunan edessä on koukku valmiina.
— Oikeasti meillä on joulu aina. Kappelin alttarilla on ympäri vuoden Jeesus-vauva, joka tarjoutuu syliin otettavaksi, Riitta Heino huomauttaa.
Anna-Maija Raittilan perustama Morbackan yhteisö ehti 25 toimintavuotensa aikana tulla monelle hiljaisuuden ystävälle rakkaaksi. Ei siis kumma, että Morbackan toimintaa jatkavassa Ukinrannassa on riittänyt uteliaita vieraita.
Toistaiseksi Ukinrannassa asuvat vakituisesti vain Heinot. Riitan tittelinä on juhlallisesti toiminnanjohtaja. Johtaminen on osa-aikaista, sen lisäksi hän tekee töitä Suomen Lähetysseuralle. Olavi käy työssä pappina Tampereen Messukylän seurakunnassa.
Ukinranta sijaitsee Kangasalan keskustassa. Tontilla on kaksi taloa. Sinapinsiemenen vuokraama sininen puutalo on kiinni järvessä. Rannassa kurkottelevat Terijoen salavat veden päälle. Keltaisessa talossa on kirpputori ja lähetysmyymälä. Heinoilla on koti sen yläkerrassa.
Siniseen taloon mahtuu yöpymään kerrallaan yksitoista vierasta. Vierashuoneiden lisäksi talossa on suuri sali, keittiö ja kirjakauppa. Ja kappeli. Se on säännöllisessä käytössä silloinkin, kun vieraita ei ole, sillä päivittäin vietetään kolme rukoushetkeä.
Heinoilla ja Ukinrannan taustayhteisöllä Sinapinsiemenellä on näky Ukinrannasta eräänlaisena omatoimiluostarina, jossa voisi olla, elää ja osallistua rukoushetkiin ja yhteisön töihin.
— Tilaa olisi useammallekin sellaiselle, jotka asuisivat täällä, mutta kävisivät yhteisön ulkopuolella töissä. Haaveenani on, että olisi ydinyhteisö ja sitten verkosto ystäviä, joilta voisi tarvitessaan pyytää apua, Riitta Heino sanoo.
Toisenlaisia tulijoita olisi enemmän. Heinojen mukaan monilla olisi valtava tarve levätä ja tulla hoidetuiksi.
— Sellaiseen meidän elämämme on liian yksinkertaista ja niukkaa. Suomalaisethan tuntuvat tottuneen siihen, että saatavilla pitäisi olla seitsemää erilaista maitolaatua. Täällä pöytään katetaan jotain yksinkertaista, vaikka korppuja tai keittoa. Täysihoitoa vieraille ei pystytä tarjoamaan, koska palkattuja työntekijöitä ei ole, Riitta Heino kertoo.
Ensi vuonna Ukinrannassa on tarkoitus järjestää kerran kuussa tulisija-viikonloppuja, osittaisia retriittejä, joilla on jokin tietty teema. Tavoitteena on, että samanhenkiset ihmiset löytäisivät toisiaan: villalankaretriitti houkutellee käsistään käteviä, intialaisen ruuan retriitti keittiössä viihtyviä.
Kahden pastori Heinon elämäntapa on iloinen sekoitus ekumeniaa ja kansainvälisyyttä Taizé-yhteisön hengessä, hiljaisuutta ja lähetystyötä, yhteisöllisyyttä ja vaatimattomuutta. He kävivät ensimmäisiä kertoja Taizéssa opiskeluvuosinaan 1970-luvulla ja ovat olleet yhteensä viitisentoista vuotta lähetystyössä Tansaniassa.
Heinot laskeskelevat, että he ovat palanneet Afrikasta Suomeen kuusi kertaa. Joka kerta paluu on tuntunut vaikealta.
— Viimeinen paluu oli helpoin, koska tiesimme, että Suomeen tullessamme pääsemme Morbackaan — emme kirkolliseen uraputkeen, Olavi Heino kertoo.
— Olemme Suomessa usein olleet kuin kalat kuivalla maalla. On ollut vaikea löytää elämäntapaa, joka ei olisi ristiriidassa arvojemme kanssa, Riitta Heino lisää.
— Afrikassa eletään hitauden kulttuurissa, jossa kellolla ei ole merkitystä. Jokaiselle päivälle on yksi asia. Aikaa on loputtomasti. Ja ihmiset ovat aina tärkeämpiä kuin asiat. Siellä myös rukoillaan tosi paljon.
Olavi Heinon mukaan Afrikassa ei ole "mun juttuja" vaan "meidän juttuja". Yhteisön tuki on kaikessa mukana. Silti hän sanoo, että he eivät enää lähde Afrikkaan.
— Toivottavasti.
— Me olemme aika kutsumustietoisia ja kuuliaisia, ja nyt olemme luvanneet olla täällä. Ja ehkä on jo parempi totutella Suomeen, kun tänne luultavasti kuitenkin tulemme haudatuiksi, tarkentaa Riitta Heino.
Ukinrannan kappelissa on ikoneiden lisäksi myös kuva Franciscus Assisilaisesta, italialaisesta pyhimyksestä ja fransiskaanisen sääntökunnan perustajasta. Franciscus ei ole seinällä sattumalta. Heinot, niin luterilaisia kuin ovatkin, ovat fransiskaaneja. Tarkemmin sanottuna he ovat maailmassa eläviä fransiskaaneja ja ainoita lajissaan Suomessa.
Fransiskaanisuus on Riitta Heinon mukaan heidän hengellisyytensä pohjavire.
— Elämää suurempi juttu, Olavi Heino sanoo.
Heinot kuuluvat sääntökuntaan Englannin anglikaanisen kirkon kautta. Ennen lupaustensa antamista he perehtyivät fransiskaanisääntöön englantilaisten ohjaajien johdolla, ja edelleen he saavat hengellistä ohjausta. Riitta Heino sanoo, että itse asiassa he ovat olleet fransiskaaneja jo vaikka kuinka kauan — tietämättään.
Jos fransiskaanisuutta pitäisi kuvata mahdollisimman lyhyesti, voisi Riitta Heinon mukaan sanoa, että se on koko oman elämän näkemistä Kristuksen opetusten valossa. Siitä pohjimmiltaan on kyse, kun sääntökuntaan kuuluvat lupautuvat tekemään Kristusta tunnetuksi maailmassa, elämään rauhan, rakkauden ja sovinnon hengessä sekä noudattamaan yksinkertaista elämäntapaa.
— Yksinkertaisuus tarkoittaa sitä, ettei mene ihan kaikkeen mukaan, vaan välttää tuhlaavaista ja ylellistä elämää, Riitta Heino sanoo.
Franciscus Assisilainen on saanut lempinimen Jumalan pieni köyhä, ja hänen perustamansa fransiskaaninen sääntökunta yhdistetään yleensä äärimmäisen köyhyyden ihanteeseen.
— Köyhyys ei fransiskaanisäännössä ole niin keskeistä kuin monet luulevat. Riittää, että on tietoinen maailman köyhyydestä ja keskittyy itse antamaan omastaan, Riitta Heino tarkentaa.
Fransiskaanit korostavat myös ilon merkitystä hengellisessä elämässä. Riitta Heino esimerkiksi sai omalta hengelliseltä ohjaajaltaan neuvon ottaa vähän kevyemmin. Nyt hän on vakuuttunut siitä, että jos iloa ei ole, sitä pitää lähteä etsimään.
— Ilo on yksi Hengen hedelmistä. Ei ilon lähdettä tarvitse tietää, mutta ilon pitää näkyä.
Hänen mielestään suomalainen hengellisyys tuntuu raskassoutuiselta. Jos kieltä taitamattomana menisi jumalanpalvelukseen, ei ylistystä ylistykseksi arvaisi. Eivätkä ihmiset näytä lähtevän kirkosta pois taakkansa jättäneinä, kevein askelin.
— Nuorena äitinä minulla oli periaate, että lasten pitää ennen nukahtamistaan nauraa jollekin, koska sen jälkeen he nukkuivat yönsä paljon paremmin.
— Ihminen voi tehdä jotain hauskaa ja mukavaa, kun vain tekee. Voi toteuttaa pieniä haaveitaan, paistaa vaikka lettuja. Yhteisössä jokainen voisi käyttää lahjojaan ja saisi tehdä sitä, mistä nauttii. Mutta jos asuu yksin, niin kenelle niitä lettuja paistaa? Riitta Heino sanoo.
Ilon etsiminen ja levittäminen kaamoksenpimeässä Suomessa ei kuulosta helpolta. Riitta Heino sanoo, että onhan se vaativaa.
— Kestää jonkin aikaa tottua siihen, että täällä saa olla epäystävällinen, ei tarvitse kiittää tai pyytää anteeksi — eikä sillä edes tarkoiteta mitään pahaa. Ja tämä kaamos on hirveän raskas.
Olavi Heinon mielestä on kiusallista, että suomalaiset ovat osa hyvin pientä vähemmistöä. Oikeastaan vain Pohjoismaissa ihmisillä on varaa elää niin kuin täällä eletään.
— Ja sitten luullaan, että niin kuuluukin elää. Mutta ei kuluttamiseen ole pakko lähteä mukaan, eikä ostaa kaikkea mitä markkinoidaan. Ei ole pakko olla samanlaisia kuin naapurit.
Riitta Heino huokaa, että Suomessa eletään edelleen yhtenäiskulttuurissa.
— Täällä on tosi paljon erilaisia harmaan sävyjä, mutta keltainen ja oranssi puuttuvat kokonaan.
Heinot kokevatkin olevansa nyt lähetystyössä Suomessa. Heidän päällimmäinen evankeliuminsa on, että toisinkin voi elää.
Voisiko joulunkin elää toisin?
— Adventti on paljon parempi kuin joulu, Riitta Heino sanoo painokkaasti.
Ei hän joulun sanomaa vastusta, mutta sen valmisteluun ja viettoon liittyviä vaatimuksia kyllä.
— Hössötys stressaa. Varsinkin naisilla on kovat paineet joulusta. Samaan aikaan pitäisi käydä töissä, hoitaa sosiaalisia suhteita, hankkia kortit ja lahjat, tehdä ruuat ja ostokset. Verhotkin pitäisi muka vaihtaa parin päivän takia.
— Suomessa on kauhean voimakas joulukulttuuri. Ymmärrän kyllä sen, että ihmiset tarvitsevat valoa, kun kaamos on niin raskas.
Jos olisi mahdollista, Heinot viettäisivät vähintään joka toisen joulun ulkomailla. Kerran he lähtivät jouluaattona New Delhiin. Joulu vietettiin hotellissa, syötiin hyvin. Hyvällä mielellä he muistelevat myös Tansaniassa Intian valtameren rannalla viettämiään jouluja. Jouluruokana oli katkarapuja ja mustekalaa, joulukoristeiksi riittivät Suomesta saadut lautasliinat.
— Saimme kokea, millaisissa olosuhteissa ensimmäisenä jouluna elettiin. Oli mieletön tähtitaivas ja etelän ihana yö. Siellä oivalsi, että oikealla joululla ei olekaan mitään tekemistä hankien kanssa, Olavi Heino sanoo.
— Afrikassa joulu on yhteisön juhla, kaikki tulevat perheineen kirkkoon. Esimerkiksi Tansaniassa vietettiin yleensä jouluyönä suurta kastejumalanpalvelusta. Suomessa joulunvietto on hirveän perhekeskeistä, ja se aiheuttaa monille paineita, lisää Riitta Heino.
Erityisen raskaalta lähestyvä joulu saattaa tuntua, jos ei ole perhettä, jonka piiriin sulkeutua. Siksi Heinot ovat kutsuneet jouluaatoksi Ukinrantaan yksinäisiä lähetystyöntekijöitä. Saunaa, hiljentymistä ja yhteistä ateriointia on luvassa — mutta jos perinteisiä suomalaisia jouluruokia haluaa, sellaiset on viisainta tuoda tullessaan. Heinoille juhla-ateria saattaa olla vaikka tansanialaista tai intialaista ruokaa.
Varsinaista joulua, joulupäivää, Heinotkin viettävät oman perheensä parissa. Kokkina häärää heidän intialainen miniänsä. Laatikkoja tai lipeäkalaa ei ole tarjolla.
Jaa tämä artikkeli: