Ansu Kivekkäällä on työn alla dekkari aikuisille.
Toisten nahoissa
En minä kirjoittaessani oikeastaan mieti, kenelle kirjoitan, tunnustaa Ansu Kivekäs. Hän on vantaalainen nuortenkirjailija, joka on seurannut lasten ja nuorten elämää myös äitinä ja erityisopettajana.
Kivekäs on kirjoittanut kertomuskokoelman juuri lukemaan oppineille ja kolme nuortenkirjaa, joiden kohderyhmää ovat 11–16-vuotiaat. Vähän päälle kymmenvuotiaat elävät Kivekkään mukaan jännässä taitekohdassa: he eivät ole enää pikkulapsia, eivät vielä kunnolla teinejäkään. Kaveriporukasta alkaa tulla tärkeä, ja samalla lapsuuden harrastukset saattavat jäädä.
Kirjailijalle he ovat vaativa yleisö. Taidot ja kiinnostuksenkohteet vaihtelevat ääripäästä toiseen — eivätkä kaikki edes harrasta lukemista.
— Siinä missä toiset lukevat Risto Räppääjää, toiset ovat jo siirtyneet fantasiakirjoihin tai vampyyritarinoihin. Tytöt lukevat ehkä enemmän romantiikkaa, pojat huumoria. Jännitys kiinnostaa kaikkia. Harry Potter on edelleen kova juttu, Ansu Kivekäs luettelee.
Räjähteitä ja automerkkejä
Ansu Kivekkään nuortenkirjoissa on jännitystä, vauhtia ja huumoria — ja värikäs henkilögalleria. Aiheet ja sankarit vain tulla tupsahtavat jostakin.
— Kirja saattaa lähteä liikkeelle mielikuvasta. Huomaan miettiväni, miten dementoitunut mummo ja lukihäiriöinen tyttö pärjäisivät yhdessä. Tai saatan testata omia haaveitani: koska en pystyisi asumaan luonnon armoilla, voin yrittää kuvitella, millaista se olisi.
Kirjoittaminen on avannut Kivekkäälle uusia maailmoja. Hän on joutunut perehtymään esimerkiksi automerkkeihin ja räjähteisiin. Tausta-aineistoon on kuulunut niin Korkeajännitys-lehtiä, Porkkalan historiaa kuin sukulaisten sotamuistojakin.
— Aika paljon käyn myös kirjojen tapahtumapaikoilla ja valokuvaan ympäristöä. Haluan, että yksityiskohdat ovat oikein. Virheet harmittavat.
Maailma ei ole mustavalkoinen
Ansu Kivekäs sanoo, että mielikuvituksen lisäksi vain kustantaja on rajana sille, mistä nuorille voi kirjoittaa. Hän on joutunut miettimään esimerkiksi sitä, voivatko nuortenkirjan sankareita olla juoppo ja koira. Lopulta päädyttiin siihen, että kyllä voivat.
— Kirjoittamisessa on kivaa se, että voin kuvitella olevani vaikka keski-ikäinen mies. Ainakin yritän mennä henkilöideni nahkoihin. On hauskaa ylittää jonkinlainen sopivaisuuskynnys.
— Tätimäisyyttä yritän välttää viimeiseen asti. Opettajantyössä olen huomannut, ettei sormi pystyssä saarnaaminen yleensä johda mihinkään.
Vaikka Kivekäs ei halua saarnata, hän toivoo kuitenkin välittävänsä kirjoillaan suvaitsevaisuuden sanomaa. Maailma on harvoin mustavalkoinen eivätkä ihmiset ole yksinomaan hyviä tai pahoja.
Uusimpaan kirjaansa Tuli perheen alla (Tammi 2012) hän kirjoitti ensimmäistä kertaa kunnon pahiksen.
— Pahuutta ei tarvitse hyväksyä, vaikka ymmärtäisikin sen taustalla olevat syyt. Vaikka olisi elänyt ankean lapsuuden, voi valita, ettei toista vanhempiensa virheitä.
Noloja juttuja
Lasten- ja nuortenkirjojen vakioteemoja ovat kiusaaminen, ihastumiset ja hankalat vanhemmat. Kivekäs sanoo, että niitä ei oikeastaan tarvitse erikseen käsitellä, ne tulevat väkisinkin mukaan, kun kouluikäisten elämästä kirjoittaa.
Lasten ja nuorten maailmankuva on hänen mielestään mustavalkoisempi ja yksisilmäisempi kuin aikuisten ihan siitä syystä, että heidän aivojensa kehittyminen on vielä kesken.
— He ovat herkkiä esimerkiksi häpeän tunteelle. Jokainen muistaa omasta lapsuudestaan, kuinka tärkeää oli olla samanlainen kuin muut. Jos tuntee itsensä noloksi, oloa saattaa helpottaa, kun kiusaa toista — vaikka se on väärin.
Noloudesta puheen ollen: vanhemmille Ansu Kivekäs antaa vinkin, että ei kannata liikaa tyrkyttää kirjoja teini-ikää lähestyvälle jälkikasvulle.
— Sen opin kantapään kautta omien lasteni kanssa. Jos joku kirja on äidin mielestä hyvä, se ei takuulla voi olla oikeasti hyvä.
Jaa tämä artikkeli: