Noin kahdeksan vuotta sitten Esa Salminen muutti Sambiaan seuraamaan, kuinka suomalaisten rahoittamat kehitysyhteistyöhankkeet sujuvat. Antropologiksi opiskellut nuori mies ei ollut Afrikassa aiemmin käynytkään, mutta ajatteli solahtavansa helposti sambialaisten joukkoon.

Kaikki ei sujunutkaan aivan kivuttomasti, mutta aineksia hyviin tarinoihin Afrikassa vietetyt vuodet antoivat. Kolmen Sambiassa vietetyn vuoden innoittamana syntyi Köyhyyden ammattilainen (WSOY 2008) ja kahden Mosambikissa vietetyn vuoden ansiosta Leposija Kilimakitossa (WSOY 2010).

Nykyisin Salminen työskentelee kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepassa verkkojulkaisujen toimitussihteerinä, taustatoimittaa seuraavaa Madventures-sarjan kirjaa ja kirjoittaa kolmatta romaaniaan, joka käsittelee maahanmuuttoa ja somalien elämää Suomessa. Taustamateriaalina ovat täällä asuvien somalien elämäntarinat.

— Kirja aiheuttaa varmasti keskustelua, mutta kirjoittaessa ei saa tulla liian varovaiseksi. Ne ovat kuitenkin vain romaaneja, eivät politiikkaa, Salminen toteaa.

Vapaus kärjistää ja kritisoida

Esa Salmisen esikoiskirja Köyhyyden ammattilainen sai ilmestyttyään paljon huomiota. Siinä kuvataan kehitysyhteistyössä olevan suomalaismiehen arkea Sambiassa ja esitetään myös kritiikkiä kehitysyhteistyötä kohtaan. Päähenkilö Petteri ei ole puhtoinen maailmanpelastaja, vaan mies, joka juhlii paljon ja välillä myös ärsyyntyy sambialaisista.

Salminen on joutunut selittelemään, mikä kirjassa on totta, mikä tarua, sillä kirjan pohjana ovat hänen omat verkkopäiväkirjansa.

— Kutsuisin kirjaa dokumenttiromaaniksi. Tein fiktiivisen romaanin, sillä se antoi vapauden yhdistellä ihmisiä ja tapahtumia. Siinä ei ole pelkästään asioita, jotka ovat tapahtuneet minulle, vaan myös juttuja, joita olen kuullut muilta. Kriittiset pohdinnat kehitysyhteistyöstä ovat pitkälti omiani, mutta päähenkilö on aluksi idealistisempi ja lopuksi paljon kyynisempi kuin minä.

Kehitysyhteistyötä kohtaan esittämäänsä kritiikkiä Salminen ei pidä ihmeellisenä asiana eikä näe sen olevan ristiriidassa päätyönsä kanssa. Salmisen mielestä on selvää, että kaikki ei aina suju, kun erilaisia kulttuureita sovitetaan yhteen. Olipa kyse sitten kehitysyhteistyöstä tai sosiaalipoliitikasta, epäonnistumisia tulee, eikä jokainen lantti tuota tuloksia. Se ei silti tarkoita, että koko systeemissä on mätää.

— Kehitysyhteistyöntekijät ovat voineet purnata asioista keskenään, mutta muuten kritiikkiä on ollut vaikea esittää ilman, että se tulkitaan kehitysyhteistyön vastustamiseksi. Suomessa on totuttu lähinnä keskustelemaan siitä, pitäisikö kehitysyhteistyölle antaa 0,7 prosenttia bruttokansatuotteesta, eikä niinkään sitä, miten kehitysyhteistyötä kannattaisi tehdä.

Ulkopuolisen silmin

Köyhyyden ammattilaisessa kuvattu ulkopuolisuuden tunne on Esa Salmiselle tuttu. Sambiassa hänelle langennut rikkaan valkoisen miehen rooli tuntui oudolta, saihan aiemmin opiskelijasoluissa vaatimatonta elämää viettänyt Salminen käyttöönsä auton ja talon. Paikallisiin tutustuminen oli aluksi vaikeaa ja yhteiskunta hierarkisempi kuin Salminen oli odottanut.

Mosambikissa asuminen oli helpompaa.

— Sinne sopeuduin nopeammin esimerkiksi siksi, että kielimuuri oli pienempi. Sambiassa ihmiset vaihtoivat englannin omaan kielensä puhuessaan keskenään, mutta Mosambikissa puhuttiin portugalia, jota ymmärsin espanjan pohjalta ja opin nopeasti. Myös se vaikutti, etten asunut pääkaupungissa vaan Pembassa, jossa kaikki tunsivat toisensa.

Toinen romaani Leposija Kilimakitossa alkoi syntyä, kun Salminen kuuli paljon sellaista, josta kukaan ei halunnut puhua lehtijuttuja varten.

— Kuulin korruptiosta, mafiasta ja laittomista puunhakkuista, mutta ihmiset eivät halunneet puhua niistä omalla nimellään. Juttelin ihmisten kanssa, mutta enemmänkin antropologina, en haastattelijana.

Romaanin päähenkilöiksi Salminen loi miehiä, jotka elivät Pembassa, mutta olivat ulkopuolisia joko syntyperänsä tai asemansa vuoksi.

— Koen, että en osaisi samaistua esimerkiksi lukutaidottoman maalaisnaisen elämään tarpeeksi hyvin. Kirjan päähenkilöt ovat sellaisia, joita olen tavannut ja joiden ulkopuolisuuden tunteeseen yhteisössä pystyn samaistumaan.

Elämäntyylivalinta

Palattuaan Mosambikista Esa Salminen on asunut Suomessa noin kaksi vuotta. Hän uskoo muuttavansa jonain päivänä taas ulkomaille, mutta kiirettä ei ole.

— Koen olevani enemmän kosmopoliitti kuin ennen. On helpompaa lähteä, vaikka onhan ajatus uuteen paikkaan sopeutumisesta myös tosi väsyttävä. Ihmissuhteista tulee helposti kevyitä, sellaista cocktail-ystävyyttä. Mutta se on elämäntyylivalinta.

Jos Salminen jonakin päivänä muuttaa, suuntana on todennäköisesti jokin muu kuin Afrikka. Venezuelassa vietetty vaihto-oppilasvuosi ja vierailut Nicaraguassa ovat saaneet miettimään, millaista olisi työskennellä Etelä-Amerikassa. Siellä monta uutta tarinaa odottaa löytäjäänsä.

Nykypäivän murheita ja menneisyyden haamuja

Esa Salminen: Leposija Kilimakitossa. WSOY 2011. Äänikirja, lukijana Erja Manto.

Etelä-Afrikassa kasvanut buuri Daniel isännöi hotellia Kilimakiton kartanossa Pohjois-Mosambikissa, jossa laiton puukauppa ja kiinalainen mafia tiukentavat otettaan. Samalla seudulla asuvat Danielin ystävät, jotka kokevat itsensä ulkopuolisiksi: pääkaupungista muuttanut lääkäri Zé ja kenraali Capinde, joka Danielin kauhuksi on sotkeutunut puukauppaan.

Kun kartanosta löytyy laatikko, jossa on rakennuttaja ja herttua Hans von Bouchardin päiväkirjat, miehet saavat lisää ajateltavaa ja joutuvat muistelemaan koko eteläisen Afrikan historiaa.

Leposija Kilimakitossa on kunnianhimoinen romaani. Siinä käsitellään suuria teemoja, nykypäivän Mosambikia, ympäristötuhoja, magiaa, ystävyyttä, maan historiaa ja orjuutta, joka ei lopu koskaan, vaan muuttaa vain muotoaan.

Ajoittain tarina rönsyää liikaakin ja äänikirjan kuuntelu vaatii tarkkaavaisuutta. Kaunis kieli ja Afrikkaa uskottavasti kuvaava kerronta kiehtovat ja kirja tuo mieleen vanhan seikkailuromaanin.