Tulppaanien peitto
Tänä vuonna olen kevään poissa kotoa enkä näe, miten vihreä työntyy kotipihan kuolleista oksista ja roudan raottelemasta maasta. Vaikka tiedän, että scillojen jälkeen nousevat pionipenkin oranssit pienet tulppaanit, minusta tuntuu, että niiden hehku menee hukkaan, kun en ole katsomassa niitä.
Siitä minulle tuli mieleen, mikä kaikki muu menee hukkaan, kun kukaan ei osu sen kohdalle. Millainen määrä rakkautta on ihmisessä, ja useimmiten se valuu turhana pitkin yksinäisen päivää.
Silloinkin, kun vieressä on joku, jota rakastaa, yhteinen hyvä kaatuu kulmikkaaseen puheeseen. Juuri kun minulla olisi sydän auki, toinen piirtää ympärilleen tarkan rajan. Ja kun itse olen täpinässä jostakin muusta, yrittää toinen turhaan kolkutella lämpöni ovea.
Sieltä täältä pursuavalle pahalle panee yhteiskunta poliisin ja vanginvartijan kädellä kalterit. Hyvää ihminen on niin taitava kurittamaan itse, että sitä uhkaa sukupuutto.
Toisaalta, kun tarkemmin ajattelen, kotipihan tulppaanien peitto on matkassani kaikkialla. Yhtä lailla minussa tekee koko ajan uutta nuppua kaikki kauan sitten istutettu. Kun saamani hyvän läpi katson toista, näen myös hänessä kaiken sen, mikä on nupulla tai kukkii jo.
Vedettömyyden katkeruus ei pilaa sitä, mikä voi puhjeta välillemme, koska hyvä tahto on kevään suloinen sade ja kastelee halkeilevana odottavan ikävämme.
Jaa tämä artikkeli: