Tuntematon Liisa Eerikintytär
Kalantilainen paimentyttö näki unessaan Jumalan vihan.
Varsinais-Suomen läpi kulki 1700-luvun viimeisinä vuosikymmeninä herätyksen aalto. Sen kerrotaan saaneen alkunsa, kun kalantilainen piikatyttö Liisa Eerikintytär torkahti paimenessa ollessaan ja näki unessaan Jumalan vihan. Myöhemmin Liisaa on pidetty hengellisenä äitinä rukoilevaisuudelle, luterilaisen kirkon nykyisistä herätysliikkeistä vanhimmalle.
Historiantutkija Irma Sulkunen puursi 1980–1990-luvulla kunnianhimoisen tutkimushankkeen parissa. Hän halusi selvittää, millainen rooli naisilla oli kansakunnan rakentamisessa. Aihettaan hän oli päättänyt tarkastella yksittäisten naisten kohtaloista käsin. Suomen ensimmäinen naisministeri Miina Sillanpää (1866–1952) oli itsestään selvä valinta, ja luontevaa oli tutkia myös Mandi Granfeltia (1850–1926), raittiusliike- ja naisjärjestöaktiivia.
— Kansalaisyhteiskunnan alkupiste oli kuitenkin jo herätysliikkeissä. Muistin kirkkohistorian opinnoistani Liisa Eerikintyttären nimen ja sen, että häntä pidettiin rukoilevaisen herätysliikkeen käynnistäjänä. Päätin kirjoittaa hänestä, mutta sepä ei ollutkaan niin helppoa, Sulkunen kertoo.
Helppoa se ei ollut sen vuoksi, että Liisasta ei löytynyt juuri mitään tietoa. Seudun kirkonkirjoissa kyllä mainittiin peräti kahdeksantoista Liisa Eerikintytärtä. Periaatteessa kuka tahansa heistä olisi voinut olla se kyseinen paimentyttö.
Siitä, että Liisa Eerikintytär todella oli olemassa ja myös koki jonkinlaisen uskonnollisen näyn, on sentään säilynyt suhteellisen luotettava tieto eli Uudenkirkon pitäjän kirkkoherran kirjoittama kertomus. Sen mukaan Liisa oli vuoden 1756 pyhäinpäivän aikaan paimenessa Santtion kylän metsissä. Ajankulukseen hän luki Arthur Dentin kirjaa Totisen kääntymisen harjoitus. Kirjassa kuvataan, millaisia tuskia kadotetut joutuvat helvetissä kokemaan: ”Siellä on heidän juotava Jumalan vihan maljasta pimeyden valtakunnassa ja perkeleiden hirmuisessa seurassa yhdessä kaikkien kirottujen Jumalan vihollisten kanssa. Ja Jumalan vihan ääni soi koko ajan heidän korvissaan. Siellä on itku ja hammasten kiristys.”
Liisa nukahti kesken lukemisensa ja heräsi omaan kauhunhuutoonsa. Hän oli nähnyt vihastuneen Jumalan. Hän jätti laumansa metsään ja juoksi hädissään kylään kertomaan kauhunäystään. Sen verran vaikuttava Liisan kokemus ja hänen kertomuksensa siitä oli, että se käynnisti lähialueilla hurmosnäkyjen ja herätyksen aallon.
Mutta Liisa itse katosi. Hänen myöhemmistä vaiheistaan on vain erilaisia huhupuheita, joita kylällä on kerrottu ja jotka monet paikkakuntalaiset nykyisinkin tuntevat. Joku versio kertoo Liisan pitäneen herätyskokouksia. Kerrotaan myös, että papit olisivat tappaneet Liisan. Tai että Liisa tuli hulluksi. Joidenkin tarinoiden mukaan hän kummittelee edelleen.
Muistitietoa yhdistelemällä Irma Sulkunen onnistui erottamaan vaihtoehtoisten Liisojen joukosta yhden todennäköisimmän. Kun muiden Liisojen vaiheita pystyy seuraamaan syntymästä kuolemaan, tästä Liisasta kirkonkirjat kertovat vain, että hän on lähtenyt pois — pari vuotta heräämiskokemuksen jälkeen. Vaikka Sulkunen kuinka etsi, Liisaa ei löytynyt myöskään lähiseurakuntien kirkonkirjoista, eikä hänen haudastaan ole mitään tietoa.
Irma Sulkunen on nykyisin Tampereen yliopiston historian professori. Hänen kirjansa Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700–1800-luvulla ilmestyi vuonna 1999, mutta Liisan kohtalo askarruttaa häntä edelleen.
— Luulen, että Liisan elämä ei päättynyt hyvin. Jokin henkilökohtainen tragedia, mahdollisesti itsemurha, voisi selittää hiljaisuuden, johon törmäsin. Huhu, jonka mukaan papit tappoivat Liisan, viittaa siihen, että heränneisiin kohdistettiin ankaria toimenpiteitä. Ehkä hän joutui yhteisönsä syrjimäksi. Kuinka herkkä nuori nainen reagoi sellaiseen? Itsemurhaan viittaisi sekin, että Liisan hautaa ei ole löytynyt, siihen aikaanhan itsemurhan tekijöitä ei haudattu siunattuun maahan.
Irma Sulkusen mukaan Liisa Eerikintyttären ja hänen aikalaistensa kokemia ekstaattisia ilmiöitä selittävät osaltaan suuret yhteiskunnalliset murrokset ja yksilön herääminen henkilökohtaisen identiteetin etsimiseen.
— Se, että tajuaa olevansa itse vastuussa Jumalan edessä, on ihmisen mielelle aikamoinen järkytys. Ei ole ihme, jos se purkautuu esimerkiksi ekstaasin muodossa.
1700-luvulla kirkollinen uskonnonharjoitus oli kontrolloitua. Esimerkiksi ehtoollisella käynneistä pidettiin kirjaa. Sulkunen huomauttaa, että paljon riippui papista, mutta yleensä seurakuntalaiset pidettiin tiukasti ruodussa. Kirkko oli paitsi hengellinen, myös valtiollinen mahti. Siksi kansan parissa levinnyt herätys oli samanaikaisesti sekä poliittinen että uskonnollinen muutosliike.
1700-luvun alkupuolella Suomessa käytiin vielä noitaoikeudenkäyntejä, ja silloin Liisan kaltainen näkyjennäkijä olisi saatettu tuomita noitana. Kaikesta valvonnasta huolimatta kansan parissa oli säilynyt myös jäänteitä luterilaisuutta vanhemmista uskonnollisista perinteistä: katolilaisuudesta ja vanhasta pakanauskosta. Sulkunen arvioikin, että 1700-luvulla levinneissä uskonnollissa hurmosilmiöissä saattoi olla jäänteitä muinaissuomalaisesta shamanismista.
Monet kansanherätyksen alkuvaiheen vaikuttajat olivat naisia, ja yleensä yhteiskunnan heikko-osaisia eli köyhää maaseudun väkeä. Sulkunen selittää naisten huomattavaa osuutta sillä, että tuonaikaisessa yhteiskunnassa tunneilmaisu ja hoiva olivat naisten aluetta. Hurmokset ja horrokset siis kuuluivat perinteisen työnjaon mukaan naisille.
— Naisten rooli oli olla läsnä silloin, kun oltiin tekemisissä elämän peruskysymysten kuten syntymän ja kuoleman kanssa. He ikään kuin kanavoivat yhteisön muutosta.
Sen sijaan herätyksessä ei Sulkusen mukaan ollut kyse naisten kapinasta alistettua asemaansa vastaan. Naiset eivät osanneet nähdä itseään alistettuina, eikä suurimmalla osalla maaseudun miehistäkään ollut sen suurempia mahdollisuuksia vaikuttaa omaan elämäänsä. Sukupuoleen ei siis kannata kiinnittää liikaa huomiota. Herätykseen tempautui mukaan nuoria ihmisiä, joihin yhteiskunnan ongelmat rankimmin kohdistuivat.
Jaa tämä artikkeli: