Munkkiniemen vanhassa seurakuntatalossa ruoka nautitaan uusien kavereiden kanssa. Teetä kuluu päivän mittaan paljon.
Turvapaikanhakijat tappavat aikaa seurakuntatalolla
Sata nuorta miestä odottelee kutsua turvapaikkapuhutteluun Munkkiniemessä. Välillä käydään tupakalla, paistetaan munakas ja pyykätään.
Ei ole väliä, onko päivä vai yö. Siltä vaikuttaa Munkkiniemen vanhassa seurakuntatalossa, joka on nyt lähes sadan nuoren miehen koti. He ovat pääosin irakilaisia, ja kaikki hakevat turvapaikkaa Suomesta.
Kello 11 tiistaiaamupäivänä moni on vielä kääriytynyt peittoon. Heränneet tulevat vuorotellen keskuksen vastaanottoon ja kysyvät: ”Post?” Onko posti jo tullut?
He odottavat. Kutsuja terveystarkastuksiin ja turvapaikkapuhutteluihin, tietoja perheestä ja ystävistä.
Ikäväkin on. Monella on vaimo ja lapsia kotimaassaan.
– Soitan perheelle Bagdadiin joka päivä, kertoo irakilainen Saif, 23.
Hänen käsivarressaan on tatuointi, jossa lukee Nothing to lose. Ei mitään hävittävää.
Majoitus pariksi vuodeksi
Vielä kaksi viikkoa sitten seurakuntayhtymän omistama Munkkiniemen seurakuntatalo oli tyhjillään. Nyt sen avoimista ikkunoista roikkuu tuulessa kuivuvia t-paitoja.
Ensimmäiset miehet muuttivat Munkkiniemeen viikko sitten perjantaina, ja sittemmin heitä on tullut lisää. Tilaa on noin sadalle.
– Ajatus on, että täällä voi asua turvapaikanhakuprosessin loppuun saakka, sanoo Munkkiniemen seurakunnan kirkkoherra Leo Glad.
Se voi tarkoittaa jopa paria vuotta.
Väliaikaisista majoitustiloista vastaa kaupunki, mutta Munkkiniemen seurakunta on teettänyt pikakunnostuksia taloon: on asennettu langaton verkko, lisää suihkuja ja savuhälyttimet joka huoneeseen. Alakertaan on hankittu pyykkikone, jota miehet nyt opettelevat käyttämään.
– Sovimme munkkiniemeläisen moskeijan imaamin kanssa, että ihmisiä voi ohjata sinne rukoilemaan. Myös kirkossa saa luonnollisesti hiljentyä, Glad sanoo.
Kello 11.50 tupakkapaikalla seisoo monta väsyneen näköistä miestä.
Saif on kadottanut henkilökorttinsa. Se on juuri nyt kriittistä siksi, että nuorelle miehelle ei myydä tupakkaa ilman todisteita iästä.
– Sinun pitää mennä siihen vastaanottokeskukseen, johon ensin tulit Suomessa. Sieltä saat uuden kortin, neuvoo seurakunnan vapaaehtoinen talon oven viereen kyhätyssä vastaanotossa, joka koostuu toistaiseksi muutamasta pöydästä ja sekalaisesta joukosta papereita.
Tiskin takana istuu kahden vapaaehtoisen lisäksi yksi kaupungin työntekijä. He auttavat asukkaita niin hyvin kuin osaavat, vaikka kielimuuri on korkea. Kaupungin puolesta majoitustilassa on ympäri vuorokauden myös vartija, joka päästää asukkaat sisään.
Tähän kotiin ei anneta avaimia.
Jalkapalloa ja käyntejä keskustassa
Kello 12.30 joku katsoo hiljaa urheilua televisiohuoneessa. Muutamin pöydin ja pehmustetuin tuolein pikasisustettua huonetta ei voi kehua viihtyisäksi, mutta televisiosta näkyy arabiankielisiä kanavia.
Viereisessä salissa on pöytiä ruokailua varten. Kolme miestä istuu siellä kännyköihinsä uppoutuneina. Nappikuulokkeet tarjoavat sen hivenen yksityisyyttä, joka tässä talossa on tarjolla.
Normaalielämä on kaukana. Saif oli Bagdadissa töissä tatuointiliikkeessä. Suomessa hän haluaisi opiskella.
– Yliopistossa, kaupallista alaa, hän tarkentaa.
Ja hän tekisi mielellään töitä. Nyt arki on keksittävä joka päivä uudelleen.
– Pelaamme jalkapalloa ja koripalloa. Välillä käyn keskustassa, Saif kertoo päiviensä kulusta.
Kun ihmettelen, miten hän on löytänyt prepaid-kortin ja tien keskustaan, hän katsoo kuin hölmöä.
– Osaan englantia. Raitiovaunu menee vierestä, hän sanoo.
Mies on kotoisin suurkaupungista, hän on älypuhelinsukupolvea.
"Kotona äiti laittoi kaiken"
Kello 13.20 viisi irakilaismiestä on kerääntynyt yhteen seurakuntatalon neljästä keittiöstä. Jokainen sai Munkkiniemeen muuttaessaan kaksi kuppia, kattilan ja pannun sekä jonkin verran kuivaruokaa. Ruoka on ostettava ja laitettava itse.
Miehet ovat valmistaneet tomaattimunakasta, jota kääritään tortillalettuun. He tarjoavat sitä auliisti, tuovat teetä.
– En ole koskaan aiemmin laittanut ruokaa. Kotona äiti laittoi kaiken, Saif tunnustaa.
Gourmetiin ei ole varaa. Yksin asuvan aikuisen pitäisi saada täällä 316 euroa kuussa, mutta moni on nyt välitilassa: he ovat tulleet vastaanottokeskuksista, joissa tarjottiin ruoka, joten vastaanottorahan suuruus oli vain noin 92 euroa. Useammalla on rahat loppu.
Sosiaalivirastosta soitettiinkin aamulla Munkkiniemeen.
– Kaikki eivät ole hakeneet rahaansa, ja tänään on viimeinen päivä, jolloin sen saa ilman uutta päätöstä, vapaaehtoistyöntekijä Heli Väre kertoo.
Hän on tekstannut huoneisiin lappuja: ”Go to Kallion virastotalo today.” Raha maksetaan siellä käteisenä.
Kello 15 Saifin kymmenen hengen huoneessa makoilevat rinnan taksikuski, asianajaja, elintarvikeyrityksen työntekijä ja tietokoneasentaja. Kännykät viihdyttävät.
Saif aikoo lähteä keskustaan katsomaan kaveriaan, joka on saapunut Suomeen tänään. Joku on lähdössä pelaamaan jalkapalloa. Mohammed kysyy lainaan toista seurakuntatalon lahjoituspyöristä.
– Täällä on hyvä olla, Suomi on hyvä maa, hän vakuuttaa.
Tylsyys ei taida olla ongelmista suurin.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Sarjayrittäjä loi kanavan turvapaikanhakijoiden työllistämiseen
Hyvä elämäOhjelmointitekniikan osaaja Perttu Isotalo järkeili, että paras lääke turhauttavaan joutenoloon on työ.