Tyhjää ja tilaa
Kun lapset lähtevät kotoa, äiti suree ja sisustaa.
Ekaluokkalaisena kuopukseni ilmoitti, ettei hän koskaan muuta pois kotoa. ”Kyllä sinä muutat”, muistan vakuutelleeni, ja taisinpa lisätä hiljaa mielessäni, että ”siitä minä kyllä pidän huolen”.
Ei ole tarvinnut huolehtia. Syyskuun alussa, 13 vuotta juhlavan ilmoituksensa jälkeen, hän muutti ihan omasta aloitteestaan ja ilmeisen tyytyväisenä. Esikoinen on ehtinyt asua omillaan jo toissa keväästä, siitä muutaman kuukauden ulkomailla opiskelijavaihdossa.
Onhan tähän jo totuteltu, varmaan siitä asti, kun esikoinen aloitti koulun. Viime vuosina tahti on kiihtynyt: vanhojentansseja, penkkareita, lakkiaisia, interraileja ja muita reissuja. Hitaammallekin olisi valjennut, että kohta ne oikeasti lähtevät, että niillä on ihan oma, kadehdittavan avoimelta ja huolettomalta tuntuva elämä.
Luopumisen mielenmaisemaa ehdin kuivaharjoitella jo muutaman vuoden. Kaikille, jotka erehtyivät kysymään kuulumisia, hoin ”tytöt muuttavat kohta pois kotoa ja mun elämästä katoaa kaikki ilo ja sitten odotan vain eläkepäiviä ellen kuole tylsyyteen”. Ne tutut, jotka ovat lapsettomia tai yksineläviä tai kumpaakin, eivät ymmärtäneet, mitä oikein elämöin. Ne, joilla on pieniä lapsia, saattoivat puuskahtaa olevansa kateellisia. Ehkä olisi aika tavata joku, joka ymmärtäisi, mikä minua hiertää.
Valmentaja ja kouluttaja Johanna Muuraiskangas on päästänyt maailmalle kaksi lasta ja kirjoittanut toimittaja Tuula Vainikaisen kanssa kirjan aiheesta. Kootessaan kirjaan äitien kokemuksia Muuraiskangas yllättyi siitä, kuinka samanlaisia ne ovat.
— Hämmästyttävän vahvasti niissä toistui pelko omasta tarpeettomuudesta, hän tiivistää.
— Vaikka me suomalaisnaiset olemme mukana työelämässä, olemme samaan aikaan suuntautuneet vastaamaan toisten tarpeisiin. Ehkä se on sisäänrakennettu, biologinen järjestelmä.
Muuraiskankaan mukaan monet äidit miettivät sitä, käyttivätkö he lasten ollessa pieniä liikaa aikaa töihin ja olisiko heidän pitänyt aiemmin tajuta olla enemmän läsnä lasteni elämässä.
— Naisten on hirveän vaikea olla terveellä tavalla itsekkäitä.
Hoivaaminen on monilla naisilla niin selkäytimessä, että lasten lähdettyä he alkavat helposti odottaa lastenlapsia. Monilla on siinä sivussa vielä omat ikääntyvät vanhemmat huolehdittavina.
— Tyhjän pesän vaihe on aika vähän puhuttu, torjuttukin aihe. Äitiyden kipukohdat ovat hankalia, Muuraiskangas väittää.
Hän on huomannut, että lasten varttuessa monet tuntuvat vähättelevän sitä, mikä väistämättä on pian edessä. Ikään kuin ei olisi sallittua puhua siitä surusta ja kivusta, joka lapsista luopumiseen liittyy.
— Ja jos joku puhuu, toiset saattavat huomauttaa, että ”sullahan on kaikki hyvin”. Joo, niin onkin, mutta lasten lähtö ja irti päästäminen on silti iso muutos. Fyysinen sidos äidin ja lapsen välillä on niin vahva.
— On ihan ymmärrettävääkin, että murrosikäisten kanssa tuskailevat vanhemmat odottavat, että lapsi lähtisi kotoa ja elämä helpottuisi, samalla tavalla kuin pikkulasten vanhemmat saattavat toivoa, että lapset kasvaisivat äkkiä. Sitten jälkeenpäin haikaillaan ja ihmetellään, kuinka äkkiä kaikki on mennyt.
Reilu viikko kuopuksen muuton jälkeen löydämme lopulta molemmille sopivan ajan, ja pääsen kylään. Miten siistiä! Sänky on pedattu, päiväpeiton virkaa toimittaa vanha verho, joka löytyi kesällä varastokomeroita penkoessamme. Vaatteita, papereita, kirjoja tai lehtiä ei loju missään. Ei likaisia astioita tiskipöydällä, ei roskapussia ulko-oven pielessä odottamassa viejäänsä.
Minun luonani on yleensä toisin. Nyt olen joutunut luopumaan pitkäaikaisesta harhakuvitelmastani, että olen periaatteessa tehokas ja järjestelmällinen ihminen — lapset ne vain sotkevat ja jättävät jälkensä korjaamatta. Näköjään olenkin huolimaton, aikaansaamaton ja mukavuudenhaluinen. En löydä sisäistä siisteyspoliisiani nyt, kun se saisi vapaasti riehua.
Lapsi tarjoaa teetä tutunnäköisistä muumimukeista. Kysyn, miten hän saa aikansa kulumaan ihan yksin. Kuulemma hyvin, silloin kun edes ehtii olla kotona. Kotimatkalla bussissa toivon, etten tullut antaneeksi yhtään ohjetta tai edes neuvoa.
Kummastakaan lapsestani en osaa olla huolissani. Muistavat pipon, jos muistavat. Toivottavasti eivät jätä hellaa päälle. Heräävät ajoissa opintoihinsa ja työvuoroihinsa ihan omin avuin. D-vitamiinipurkin taidan silti ostaa molemmille. Välillä mietin, olisiko minun pitänyt kyetä opettamaan elämästä jotain vähän syvällisempää, kuin että pakkasella ei kannata nuolaista kiipeilytelinettä.
Mutta vielä ei ole myöhäistä!
— Naiset saattavat pelätä, että äitiys päättyy, kun lapset lähtevät. Ei se pääty. Vaikka ei päivittäin eläkään lapsen lähellä, huoli lapsesta ei lopu koskaan. Oma liki kahdeksankymppinen isäni kohtelee minua välillä kuin teini-ikäistä, Johanna Muuraiskangas kertoo nauraen.
— On ymmärrettävää, että vanhemmilla on huoli lapsen selviytymisestä ja eteenpäin pääsystä. Silti aikuisen lapsen elämään ei sovi tunkeilla vapaasti, eikä mitä tahansa pidä sanoa. Äideillä on usein taipumus puuttua nuorten seurustelusuhteisiin. Ei kannata. Eikä todellakaan pidä mennä lapsen asuntoon siivoamaan!
Joskus jännitteitä syntyy Muuraiskankaan mukaan siitä, että yhteydenpito jää pelkästään vanhempien velvollisuudeksi.
— Minulle ainakin riittää, että lapseni ottavat yhteyttä silloin tällöin. En tapaa heitä kauhean usein. Minulla on oma elämäni ja heillä omansa, ja se on hyvä. Mutta tiedän monia, jotka ovat yhteydessä lapsiinsa lähes päivittäin.
Vieläkään kotona ei ole siistiä, mutta hämmentävän hiljaista ja tyhjää elämä kyllä on. Naapureiden viikkosiivous ja riitely kuuluvat seinien läpi. Liikutun, kun alakerran uhmaikäinen saa raivarin ja koko rappukäytävä raikaa. Näinkö äkkiä olen unohtanut ne vuodet, jolloin elämä oli kaikkea muuta kuin tyhjää? Silloin yksi vatsatauti tai nuhakuume kaatoi tarkkaan aikataulutetun arjen.
”Sä saat lisää tilaa. Henkisestikin”, sanoi esikoinen, kun kuopus alkoi etsiä asuntoa.
Fyysinen tila on katoavaista. Tyhjentyneet kirjahyllyt ovat alkaneet täyttyä kuin itsestään. Pahoin pelkään vaatekaapeille käyvän samoin. Haaveilen kyllä sisustavani tyttöjen huoneen uudelleen. Olen jo kierrellyt gallerioissa etsimässä taulua, joka peittäisi teippitahrat seinistä.
Henkisen tilan lisääntyminen oli lapselta virhearvio. Minähän pelkään, että tila kapenee. En ole ikinä ajatellut, että lapset rajoittaisivat minua tai elämääni. En ole luopunut mistään tärkeästä, en harrastuksistani, matkoista tai jokapäiväisestä lukemisestani. Päinvastoin, olen saanut kaikkea ansaitsematonta ja ihanaa: lapset ovat tehneet elämästäni avarampaa, hauskempaa ja kiinnostavampaa.
Myös Johanna Muuraiskangas huomasi omien lastensa muutettua pois, kuinka kodin tunnelma muuttui: tuli hiljaista ja harmaampaa.
— Kun nuoriso sähläsi ympärillä, elämä oli värikylläistä. Nautin siitä, että nuoret tietävät niin valtavasti asioita ja ovat niin auki elämälle. Huomasin eläväni suppeammin ilman lapsia.
Lasten lähtiessä konkretisoituu myös elämän rajallisuus. Vauhdin hiljeneminen pelottaa.
— Lasten lähtö pakottaa tekemään elämässä välitilinpäätöstä. Siinä joutuu vastakkain itsensä kanssa ja on pakko miettiä itseään. Nykyisin häärätään niin paljon, että pysähtyminen voi tuntua vaikealta, Muuraiskangas sanoo.
Hän varoittaa täyttämästä lasten jättämää tyhjää tilaa työnteolla.
— Uraan satsaaminen lipsahtaa helposti yli. Kannattaa pitää huolta omasta jaksamisesta.
Elämäntaidonvalmentajana työskennellessään Muuraiskangas on huomannut, että lasten muutettua pois monet pohtivat uuden suunnan ottamista elämässä. Mielessä kangastelee uuden ammatin hankkimista, maallemuuttoa tai sapattivapaalle lähtemistä. Harva kuitenkaan uskaltautuu heti rajuun elämänmuutokseen.
— Minusta tuo haku ja kaipuu on hyvä vaihe. Kun malttaa pysähtyä kuuntelemaan, mitä haluaa, voi rakentaa elämäänsä omien tarpeidensa mukaan. Voi matkustaa ja harrastaa vapaammin, toteuttaa omia arvojaan. Pintaan saattaa nousta myös henkisiä ja hengellisiä tarpeita.
Sitä, mitä oikeasti haluaa loppuelämällään tehdä, voi lähteä etsimään vaikka palaamalla ajassa taaksepäin.
— Voi muistella, mitä haaveita minulla oli, kun olin nuori. Ovatko ne toteutuneet? Vai olenko mennyt ihan eri suuntaan? Vielä ei ole myöhäistä toteuttaa unelmiaan.
Tuula Vainikainen ja Johanna Muuraiskangas: Tyhjenevä pesä — täysi sydän. Naisena ja äitinä uuden elämän kynnyksellä. WSOY 2011.
Jaa tämä artikkeli: