Minna Lindgren kirjoitti sanakirjan uusiksi.
Työstä, broilereista ja jodlaamisesta
Omia valintojaan kannattaa välillä kyseenalaistaa. Mihin tarvitsen vakinaista työpaikkaa, liharuokaa tai matkustamista?
Paluu työpaikalle ja säännölliseen päivärytmiin loman jälkeen ei ole herkkua. Mielessä pyörii, että voisikohan elämänsä järjestää toisinkin, onnellisemmin.
Niin ovat tehneet Minna Lindgren ja Anu Silfverberg, molemmat nimekkäitä toimittajia, jotka jättivät vakinaiset työpaikkansa suurissa ja arvostetuissa viestintäyhtiöissä ja elättävät nykyään itsensä vapaina toimittajina. Siinä ohessa kumpikin on ehtinyt kirjoittaa kirjan, jossa käsitellään työelämää kriittiseen sävyyn.
Lindgrenillä ja Silfverbergillä on ikäeroa kymmenkunta vuotta. Vuonna 1974 syntynyt Silfverberg kirjoittaa esseekokoelmassaan Luonto pakastimessa (Teos 2011) oman sukupolvensa kokemuksista pätkätöissä. Hänen mielestään kokonainen sukupolvi on kyykytetty sietämään työelämässä lähes mitä tahansa. Pätkätyöläisiä hallitaan epävarmuudella, mikä syö itsetuntoa. Mikään suorittaminen ei tunnu riittävän. ”Niin, työelämä ei ole muuttunut huonommaksi, se on muuttunut totaalisen paskaksi”, Silfverberg kirjoittaa.
Toivottomissa työsuhteissa ei roikuta rahan vuoksi. Silfverberg on sitä mieltä, että ihmiset suostuvat oravanpyörään ihan muiden kuin aineellisten tarpeiden vuoksi: he haluavat tulla nähdyiksi ja hyväksytyiksi ja kuulua johonkin.
Kun työelämä on muuttunut yhä epäinhimillisemmäksi, Silfverbergin mukaan etuoikeutettuja eivät enää ole ne, joilla on vakituinen työsopimus vaan ne, jotka eivät ole siitä riippuvaisia ja joilla on mahdollisuus valita, mitä he elämällään tekevät.
Vapaus katosi
Vuonna 1963 syntynyt Minna Lindgren ei ole joutunut taistelemaan pätkätöistä. Hän sai vakituisen työpaikan Yleisradiolta jo vähän päälle parikymppisenä ja kertoo ihmetelleensä, että niin hauskan työn tekemisestä jopa maksettiin.
Kun työvuosia oli kertynyt yli kaksikymmentä, työ ei enää ollutkaan niin hauskaa. Päällikkönä Lindgren joutui tekemään kaikkea muuta kuin sitä, mistä toimittajana eniten oli nauttinut. Hän kritisoi piikikkäästi alituisia organisaatiouudistuksia, strategioita, palavereita ja projekteja.
”Väliraporttien laatiminen, tyytyväisyyskyselyn täyttäminen, strategian päivittäminen, laatujärjestelmän seuraaminen, genren määrittely, asiakaskyselyn analysointi, sähköpostissa roikkuminen ja puhelimeen puhuminen samalla kun jonottaa muoviin pakattua lounasleipää korvasivat akateemisen vapauden”, kirjoittaa Lindgren kirjassaan Sivistyksen turha painolasti (Teos 2011).
Riistokahvia mukissa
Toimittajan ammatin lisäksi Silfverbergiä ja Lindgreniä yhdistää se, että molemmat ovat lähtöisin akateemisista helsinkiläisperheistä ja ilmeisesti kirjoittavat yöpuvussa — ja hyvin. Mutta muuten he ainakin kirjojensa perusteella tuntuvat elävän ihan erilaisissa todellisuuksissa, kuin eri vuosisadoilla.
Lindgren osaa jodlata, kerää vanhentuneita tietokirjoja ja pukeutuu peittävään uimapukuun. Silfverberg antaa itselleen luvan meikata, vaikka on feministi, siteeraa Ultra Brata ja pohtii pakkomielteisesti kuolemaa.
Silfverbergin kirjassa valloittavinta on se, että hän heittäytyy kirjoittamaan tunteella asioista, jotka häntä oikeasti koskettavat, suututtavat ja askarruttavat. Hän kirjoittaa eläinoikeuksista, rasismista, kuluttamisesta, feminismistä ja uskonnosta eikä arkaile olla jotakin mieltä: ”H&M:n mainosten sijasta pysäkeillä pitäisi olla julisteita, joissa lukee: sinun takiasi planeetta räjähtää käsiin, lapset valvovat yötöissä ja eläimet roikkuvat kammottavissa parsissaan jäsenet mutkalla.”
Ehkä on kuvaavaa, että siinä missä Silfverberg kokee syyllisyyttä juodessaan tavallista marketin kahvia Reilun kaupan kahvin sijasta, Lindgren puolestaan kertoo, että ”käytän tavallista naapurimarketista ostamaani kotimaista riistokahvia, toisin kuin laaja ystäväkuntani, jolle on kahvinkeitostakin on tullut jonkinlainen äärimmäisyyslaji”.
Toki kirjoittajien välistä eroa korostaa myös Lindgrenin kirjan lähtökohta: hän rakentaa tekstinsä 1920-luvulla ilmestyneen tietosanakirjan pohjalle ja selittää hassun vanhahtavia hakusanoja omilla havainnoillaan ja kokemuksillaan. Tällaiseen ympäristöön perheen arkihopeat, oopperatrivia ja koulumuistot Kekkosen presidenttikaudelta sopivat hyvin.
Minna Lindgren: Sivistyksen turha painolasti. Teos 2011.
Anu Silfverberg: Luonto pakastimessa. Teos 2011.
Jaa tämä artikkeli: