Työteliäs Fredrik Gabriel Hedberg
Evankelisen herätysliikkeen isä ei sutkautellut.
Heinäkuussa tulee kuluneeksi 200 vuotta evankelisen herätysliikkeen isänä pidetyn Fredrik Gabriel Hedbergin syntymästä. Juhlavuoden kunniaksi Hedbergin elämäkertaa kirjoittava dosentti Seppo Suokunnas tuskailee aineiston runsauden kanssa.
Hedberg oli tuottelias kirjoittaja, joka julkaisi kymmeniä kirjoja ja kirjasia ja yli 3000 sivua lehtitekstiä. Hänen kirjeenvaihtonsa sisältää tuhansia kirjeitä. Saarnakäsikirjoituksia on säilynyt noin 800, osa suomen ja useimmat ruotsin kielellä. Ja lisäksi on vielä hengellisiä lauluja ja virsiä.
Silti tuntuu, että Hedberg henkilönä on jäänyt pimentoon. Hän ei ollut Paavo Ruotsalaisen kaltainen värikäs persoona, josta kerrottaisiin tarinoita tai jolta olisi jäänyt elämään lentäviä lauseita.
— Hedberg oli aina asiapohjalla, ei hän harrastanut sutkauksia. Kun oikein mietin, yhden tunnusomaisen lauseen keksin: ”Hän on minun ja minä olen hänen.” Mutta sekin on sitaatti Raamatusta, Laulujen laulusta. Hedberg käyttää sitä usein puhuessaan uskovan ja Kristuksen yhteydestä, Suokunnas kertoo.
Evankelisen herätysliikkeen syntyhetkenä pidetään Hedbergin virkaanasettamista Pöytyän pitäjänapulaiseksi heinäkuussa 1843. Tuolloin Hedbergillä oli takanaan lyhytaikaisia papinpestejä Lohjalla, Paimiossa ja Oulussa. Vankilasaarnaajaksi Ouluun hänet oli siirretty etelästä, koska kirkon johto ei katsonut hyvällä hänen aikaansaamaansa hengellistä liikehdintää.
Pöytyälle siirtyessään Fredrik Gabriel Hedberg oli jo ajautumassa sovittamattomiin erimielisyyksiin Paavo Ruotsalaisen ja muiden herännäisjohtajien kanssa. Edessä oli välirikko seuraavana keväänä.
Seppo Suokunnas kertoo, että Hedbergin ja heränneiden erolle on annettu monenlaisia selityksiä. Joidenkin mukaan kyseessä olisi ollut valtataistelu: Hedberg olisi pyrkinyt Etelä-Suomen heränneiden johtoon.
— Hedberg oli hienostunut ja tasainen persoona. Valtataistelu ei oikein istu siihen kuvaan. Hedberg itse koki, että hänet potkaistiin ulos heränneistä.
Suokunnas etsisi välirikon syitä mieluummin teologisista näkemyksistä.
— Siinä missä Paavo Ruotsalaiselle riitti odottelu, Hedberg haki uskonvarmuutta. Hänellä oli 14-vuotiaana ensimmäinen kriisi, jonka pohjalta hän etsi selvää tietä ja syntihädässään varmuutta ja pelastusta. Nuoruutensa hengelliseen kokemukseen Hedberg palasi kirjoituksissaan usein.
Kriisistä Hedberg päätyi valoisaan ja turvalliseen uskonkäsitykseen, joka Suokunnaan mielestä hyvin voisi puhutella nykyihmisiäkin.
— Varmuuteen pääsemiseksi Hedbergille riitti evankeliumi Kristuksesta ja Lutherin postillat. Hänen mielestään ei tarvittu mitään kaavoja tai tikapuita. Varmuus pelastuksesta on Jumalan sanassa: ei ihmisen teoissa tai tunteissa tai katumuksessa. Ja sen saa uskoa heti, ei siinä tarvita ihmisen omaa valmistautumista, ei ole mitään sääntöjä tai ehtoja.
Suokunnas huomauttaa, että Raamatun päälinja ei ole Jumalan salaisuus, vaan ilmoitettu Kristus. Siihen Hedberg turvautui ja sitä hän toi julistuksessaan esiin.
Seppo Suokunnas arvioi, että Hedberg on merkittävä teologi koko kirkonkin mittakaavassa. Erityisesti hänet kannattaisi muistaa sakramenttien aseman korostajana. Kun aikuiskastetta opettava baptismi levisi Ruotsissa, Hedberg nousi puolustamaan tiukasti lapsikastetta ja kasteen jumalakeskeisyyttä.
Ehtoollista Hedberg kutsui ”kaikkein likeisimmän yhdyssiteen sakramentiksi”. Kun tuohon aikaan keskivertoseurakunnassa vietettiin ehtoollista kolmesti tai neljästi vuodessa, Hedbergin johtamassa Kemiön seurakunnassa rippi ja ehtoollinen oli joka pyhä.
Ehtoollinen oli Hedbergille niin tärkeä, että toisinaan hän nautti sitä itsekseen. Tämän tapansa hän piti piilossa. Se paljastui vasta Hedbergin kuoltua hänen kirjeenvaihdostaan ja salakirjoituksella tekemistään muistiinpanoista.
Sakramentteihin kytkeytyy Hedbergin teologian mystinen juonne. Suokunnas kutsuu sitä morsius- ja Kristus-mystiikaksi. Siinä Kristus on sulhanen ja seurakunta hänen morsiamensa ja he yhdistyvät sakramenttien välityksellä. Suokunnaksen mukaan Hedberg kirjoitti esimerkiksi ehtoollisesta, että siinä ”Herra uskovaisensa vihkii aivan avioksensa”. Kirjoituksissaan hän siteeraa usein Vanhan testamentin Laulujen laulua, jota on tulkittu tällaisen mystisen suhteen kuvauksena.
Nykyihmiselle oudompaa lienee Hedbergin kärsimysmystiikka. Ristiinnaulitun Jeesuksen puhkaistuista kyljistä vuotaneen veden ja veren rinnastaminen kasteveteen ja ehtoollisviiniin tuntuu ehkä turhan rajulta, vaikka sama tulkinta löytyy myös kirkon vanhasta perinteestä.
1850-luvulta alkoi Hedbergin uralla vakaampi kausi. Hän toimi kirkkoherrana ensin Kaarinassa ja sitten Kemiössä. Samalla hän kävi laajaa sielunhoidollista kirjeenvaihtoa, kirjoitti kirjoja ja toimitti Kristillisiä Sanomia -lehteään. Se ilmestyi vuosina 1855–68 joka viikko.
Kun evankelinen liike järjestäytyi vuonna 1873 Suomen Luterilaiseksi Evankeliumiyhdistykseksi, Hedberg ei ottanut itselleen johtoasemaa, vaan tyytyi vaikuttamaan taustalta. Lisäksi Hedbergiä työllistivät niin suomalainen virsikomitea kuin halu vaikuttaa kirkkolain uudistukseen. Lähetystyöstäkin hän oli innostunut.
Hedberg jäi kahdesti leskeksi ja ehti naimisiin kolmesti — viimeisen kerran vielä kahdeksankymppisenä. Ensimmäisen vaimonsa Marian kanssa hän sai kaikkiaan kahdeksan lasta.
Seppo Suokunnas arvioi, että Hedberg oli pidetty pappi ja sielunhoitaja: hienotunteinen, herkkä, järjestelmällinen ja oikeudenmukainen. Hän oli vaikuttava saarnaaja, jota tultiin kuuntelemaan kymmenienkin kilometrien takaa naapuriseurakunnista, mikä herätti kateutta pappiskollegoissa.
— Hedbergiä ei ehkä niinkään kuunneltu sen ansiosta, miten hän puhui, vaan siksi, mitä hän puhui. Hän oli uskottava. Ihmiset tiesivät, että hän on itse kamppaillut niiden asioiden kanssa, joista hän puhui, Suokunnas arvioi.
— Ja jotain suhteesta seurakuntalaisiin kai kertoo sekin, että Hedbergin hautajaisissa elokuussa 1893 oli yli 4000 ihmistä.
Jaa tämä artikkeli: