Rauhan maisema Helsingin ja Vantaan rajalta. Esko Jämsän valokuva on kirjasta Hiljaisuuden Helsinki.
Ulkoiluta sieluasi
Lähiympäristöä ja omaa mielenmaisemaa tutkailemalla voi matkustaa kauas. Matkaoppaitakin on tarjolla.
Elämän verkossa
Kun pitää maailmaa Jumalan ruumiina, siihen suhtautuu kunnioittaen ja ihmetellen.
Kirkkohallituksessa yhteiskuntatyön sihteerinä työskentelevä Ilkka Sipiläinen ei aikoihin jaksanut lukea teologista kirjallisuutta, vaikka koulutukseltaan teologi onkin. Sitten hän törmäsi prosessiteologiaksi kutsuttuun teologian haaraan ja innostui. Prosessiteologia saattaa kuulostaa sanana hienolta ja hankalalta, mutta sen ydinajatukset ovat Sipiläisen mukaan järkeenkäyviä ja myös sovelluskelpoisia.
— Prosessiteologiassa ajatellaan, että Jumala on vahvasti läsnä luomassaan maailmassa. Hän houkuttaa luomakuntaa eteenpäin kohti suurempaa iloa, kauneutta, moninaisuutta ja harmoniaa, Sipiläinen kertoo.
— Tulevaisuus on avoin. Jumala ei pakota vaan kutsuu, eikä ihminen ole robotti — hän voi kieltäytyä Jumalan kutsusta. Siksi maailmassa voi olla myös pahaa ja maailma voi mennä huonompaan suuntaan. Jumala ei myöskään ylitä luomiaan luonnonlakeja.
Ihminen on muiden luotujen joukossa erityinen, koska hänellä on ainutlaatuinen kyky kokea kauneutta ja iloa. Silti ihminen on osa samaa elämän verkkoa kuin muukin luomakunta, ja siihen hänen olisi myös osattava asettua.
— Ihmisen pitäisi vähentää omaa tilaansa ja antaa lisää tilaa muulle elämälle. Ihminen on siinäkin mielessä ainutlaatuinen, että hänellä on siihen kyky, Ilkka Sipiläinen sanoo.
Amerikkalainen teologi Sallie McFague on kehitellyt ajatusta maailmasta Jumalan ruumiina. Myös Sipiläistä ajatus on puhutellut, jopa niin paljon, että hän sai siitä nimen uusimmalle kirjalleen.
— Jos mieltää maailman Jumalan ruumiiksi, ympäristöä ei kohtele miten tahansa. Sen näkee ja kokee eri tavalla, pyhänä.
— Uskon, että tällainen oivallus, ilo ja ihmettely herää silloin tällöin meissä jokaisessa, vaikkapa mökkirannassa istuskellessa. Se varmaan tulee suomalaisille aika luontevasti, Sipiläinen huomauttaa.
Vaikka suomalaiset ovat vanhastaan metsäkansaa, kirkon toiminnassa se ei juuri ole näkynyt. Kirkon ympäristötyöstä vastaava Sipiläinen sanoo, että tilanne on viime vuosina muuttunut. Pidetään metsäkirkkoja ja vietetään luomakunnan sunnuntaita. Nyt kirkkohallituksessa on yhdessä Suomen luonnonsuojeluliiton kanssa kehitetty ajatusta, että joitakin erityisiä luonnonpaikkoja merkittäisiin hiljentymispaikoiksi.
Monilla suomalaisilla on myös ihan omat hiljentymispaikkansa, joissa sielu lepää. Sipiläinen kehottaakin miettimään, onko omassa kaupungissa ja asuinympäristössä paikkoja, joissa tuntee iloa.
— Sellaisessa paikassa voisi hahmottaa itseään elämän verkossa: mistä on tullut, minne on menossa. Voi kokea mystisen tunteen, että kaikki on Jumalassa ja ihmisten ja muun luomakunnan välillä on kohtalonyhteys. Mikään ei elä vain itselleen.
Sipiläinen asui 1980- ja 1990-luvulla Vantaan Kulomäessä ja löysi omat hiljentymispaikkansa.
— Sieltä aukesi heti metsä ja Rekolan pelloilta pääsi suoraan hiihtämään. Kulomäessä oli myös korkea kallio, jonka huipulla kävimme lukemassa jouluevankeliumia.
Nykyisin asuessaan keskellä Helsinkiä Sipiläinen on löytänyt erämaakseen meren.
— Olen kirjoittanut veneessä rukousrunoja, mutta ihan yhtä hyvin voisin kirjoittaa rukouksia Merihaassa, jota pidetään ankeana paikkana. Kun aikoinaan asuin siellä, näin rannassa laulujoutsenia ja satakielikin lauloi. Kyllä luonnon voi kokea betonilähiössäkin.
Pauliina Kainulainen: Missä sielu lepää. Kirjapaja 2010.
Pauliina Kainulainen tarjoaa kirjassaan nykyihmisen kaipaukseen ja tyhjyydentunteeseen vastaukseksi kokonaisvaltaisempaa kristinuskoa, jossa sekä luomakunta että ihmisen ruumiillisuus otettaisiin todesta. Kirkko ja kristinusko voisivat hänen mielestään olla vastakulttuuria, vapautusliike kiireestä, piittaamattomuudesta ja kuluttamisesta, joita ei kestä ihminen eikä luonto. Kainulainen kirjoittaa innostavasti mystiikan ja pyhyyden paluusta, jonka hän näkee ainoaksi tieksi ulos nykyisestä umpikujasta.
Teologisen pohdinnan ohessa Kainulainen tulee myös paljastaneeksi, missä se sielu lepää: rannoilla, tunturissa, sylissä, saunassa, tähtitaivaan alla, kirkossakin — silloin kun ihminen on kosketuksissa sekä itseensä että itseään suurempaan.
Kaisa Raittila – Esko Jämsä: Hiljaisuuden Helsinki. Kirjapaja 2010.
Aina ei tarvitse matkustaa kaukomaille. Kaisa Raittilan tekstejä ja Esko Jämsän valokuvia sisältävä Hiljaisuuden Helsinki näyttää ja kertoo, kuinka kiehtovaa voi olla kuljeskelu omassa lähiympäristössä avoimin silmin ja mielin. Raittilan harjoittamat kaupunkikävelyt eivät ole pelkkää nähtävyyksien katselemista, vaan kulkijan mietteissä limittyvät ja risteytyvät kaupungin kerrostumat ja oma henkilökohtainen historia.
Kirja on myös viehättävä todiste siitä, että vaikka Helsinki on suurkaupunki, luonto — meri, saaret, joki, metsät, puistot, pellot — on jokaisen ulottuvilla, kävelymatkan päässä.
"Mikään ei virkistä niin kuin eksyminen", kirjoittaa Raittila ja herättää myös lukijassa kaipuun sivukaduille ja talvi-iltoihin, sisäpihoille ja rantakallioille. Kirja on kaunis muistutus siitä, kuinka lumoavaa on päämäärätön, kiireetön kuljeskelu ja pysähtely.
Ilkka Sipiläinen: Maailma on Jumalan ruumis.
Kirjapaja 2010.
Ilkka Sipiläisen kirja toimii sekä uudenlaisia näkökulmia avaavana hartauskirjana että tiiviinä johdantona muun muassa ekoteologian ja prosessiteologian keskeisiin teemoihin. Rukouksissa pysähdytään ihmettelemään Jumalan äidinrakkautta ja katselemaan kuikkaa mökkijärvellä — ja kokemaan Luojan läsnäolo luomakunnassaan.
Kirjan tuoreentuntuista ja yllättävääkin antia ovat Sipiläisen suomentamat Andrew Linzeyn Vigilia kärsiville luoduille ja Martin Lönnebon Rukous kompostin äärellä. Uusi suomennos Franciscus Assisilaisen Aurinkolaulusta puolestaan muistuttaa, ettei ekoteologia ole mikään viime aikojen villitys.
Jaa tämä artikkeli: