Professori Antti Eskola haluaa olla kristitty, mutta omilla ehdoillaan.
Usko etsii kotia
Moni sanoo uskovansa Jumalaan, mutta eri tavalla kuin kirkko opettaa. Millaista uskoa kirkko meiltä odottaa?
Yhä useampi suomalainen kertoo luovansa maailmankatsomuksensa itse sen sijaan, että nojaisi auktoriteetteihin.
– Käytännössä tämä ei pidä paikkaansa, sillä ihmisten käsitykset asioista ovat usein aika samanlaisia, nuorten aikuisten pappi Juha Petterson Helsingin seurakunnista sanoo.
Pettersonin mukaan kristillinen perinne on monelle kuin vierasta kieltä. Kirkon oppiin kuuluu esimerkiksi se, että Kristus on ihmiseksi syntynyt Jumala. Moni ihmettelee, mitä tämä oikein tarkoittaa. Kirkko vastaa selittämällä, että opit eivät ole tieteellisiä kuvauksia todellisuudesta, vaan niiden tarkoituksena on uskon säilyttäminen.
Sosiaalipsykologian professori Antti Eskola pohtii suhdettaan kirkon opetuksiin hiljattain ilmestyneessä kirjassaan En niin kuin kirkko opettaa (Kirjapaja). Hän haluaa olla kristitty, mutta vierastaa uskontunnustuksen lausumista jumalanpalveluksessa. Ongelmia aiheuttavat sekä sanat että vaatimus niiden julkisesta lausumisesta. Erityisen vaikeana Eskola pitää oppia Jeesuksen sovituskuolemasta. Eskola epäilee, että vain ani harva voi uskoa siihen kirjaimellisesti.
Pastori ja filosofi Terho Pursiaisen mukaan uskonnollinen kieli käsitetään väärin, jos sen ilmaisut ymmärretään arkikielen mukaisesti. Uskontunnustuksen käsittäminen kirjaimellisten väitteiden luetteloksi vie hänen mukaansa umpikujaan, jossa ”jokaisen rehellisen seurakuntalaisen tulee vaieta, kun käsketään lukemaan uskontunnustusta yhteen ääneen.”
Kirkossa elää monenlaisia tapoja suhtautua uskoon. Uskoa on luonnehdittu pikemminkin turvautumiseksi, luottamukseksi tai rakkaudeksi kuin totena pitämiseksi. Avaran kansankirkollisen perinteen mukaan kristityn määritelmäksi riittää, että ihminen on kastettu. Samaan aikaan jotkut peräävät piispoilta tarkempia rajoja sille, miten pitäisi uskoa.
Turun piispan Kaarlo Kallialan mielestä halu olla kristitty on parempi lähtökohta kuin se, että ryhtyy puntaroimaan omaa uskoaan ja sitä, mikä kristinuskossa on hämärää. Hän ohjaa uskoaan epäileviä ihmisiä keskustelemaan siitä, mikä kirkon opetuksessa kiinnostaa.
Kalliala epäilee, että suomalaiset ovat ajan mittaan vieraantuneet uskonnollisesta kielestä siinä määrin, että Katekismuksen vanha kieli voi nostaa uskon kynnystä. Silti Kalliala ei kirjoittaisi uskontunnustusta uusiksi.
Piispa suosittelee sellaista kuuliaisuutta kirkon uskolle, jossa uskontunnustusta ei lueta rivi riviltä kuin puolueohjelmaa, vaan luottamuskokonaisuutena, jonka ”rytmissä pitäisi opetella hengittämään”.
– Kuka voi laittaa oman puumerkkinsä jokaiseen kohtaan kristinoppia? Lopulta idea on aika yksinkertainen: pitäisi päästä irti siitä huolesta, että olisi saatava oma elämä onnistumaan. Huolesta pääsee irti kohtaamalla Kristuksen, Kalliala sanoo.
Jaa tämä artikkeli: