Uskomaton Viro
Virolaisista noin 13 prosenttia kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Lähes yhtä moni pitää uudelleen elvytettyjä pakanauskontoja itselleen läheisimpinä.
Kun Tallinnaa lähestyy mereltä päin, kaupunkikuvaa hallitsevat kirkot: luterilainen Tallinnan tuomiokirkko ja ortodoksinen Aleksanteri Nevskin katedraali Toompean mäellä, lähimpänä satamaa sijaitseva Pyhän Olavin kirkko, joka vielä vuonna 1625 oli maailman korkein rakennus, ja vanhankaupungin sydämessä sijaitseva Pyhän Nikolauksen kirkko.
Jos tutkimuksia on uskominen, nyt ollaan Euroopan uskonnottomimmassa maassa, jonka kanssa samoihin lukemiin yltää vain Tšekki. Viisi vuotta sitten tehdyn Eurobarometri-tutkimuksen mukaan virolaisista vain 16 prosenttia uskoo Jumalaan, 54 prosenttia uskoo jonkinlaiseen henkeen tai elämänvoimaan ja 26 prosenttia ei usko mihinkään. Viron parlamentin vuonna 2002 teettämässä kyselyssä 36 prosenttia virolaisista vastasi pitävänsä uskontoa tärkeänä omassa elämässään.
Omalta osaltaan samaan suuntaan osoittavat myös Viron luterilaisen kirkon tilastot, joita Viron kirkon teologisen instituutin ylimääräinen kirkkohistorian professori Riho Saard on lupautunut esittelemään.
Vastareaktio neuvostoajalle
Kommunistisen järjestelmän murentuminen vuodesta 1989 alkaen merkitsi itäisen Euroopan kirkoille uuden vapauden koittamista. Lähes kaikissa entisissä kommunistimaissa 1990-luvun alku olikin voimakkaan uskonnollistumisen aikaa. Osaksi siksi, että aiemmin piilossa ollut uskonnollisuus tuli esiin, osaksi siksi, että uskonto kytkeytyi kansallisen identiteetin etsimiseen.
20 vuodessa kehitys on kulkenut kahteen suuntaan. Nykyisin itäisestä Euroopasta löytyvät sekä Euroopan uskonnottomimmat maat Tšekki ja Viro että uskonnollisimmat maat katolinen Puola ja ortodoksinen Romania.
Virossa vuosi 1990 oli kirkollisen elämän huippuvuosi. Silloin vapaaehtoisen jäsenmaksun luterilaiselle kirkolle maksoi yli 76 000 virolaista. Kastettuja oli noin 18 600, monet heistä aikuisia.
Sen jälkeen niin veroa maksavien, kastettujen, rippikoulun käyneiden, vihittyjen kuin hautaan siunattujenkin määrä on laskenut vuosi vuodelta. Esimerkiksi viime vuonna kastettuja oli vain 2371. Vapaaehtoista jäsenmaksua maksoi 37 257 jäsentä ja niitä, jotka sekä maksoivat että kävivät vähintään kerran vuodessa ehtoollisella, oli vielä vähemmän: 22 690. Kaiken kaikkiaan luterilaisella kirkolla oli jäseniä hieman yli 169 000, eli alle 13 prosenttia virolaisista.
Vuoden 1990 huikeat kirkkoonliittymisluvut olivat Riho Saardin mukaan paljolti vastareaktiota neuvostoajalle.
— Kirkko oli ainoa ensimmäisen tasavallan aikainen instituutio, joka toimi myös neuvostoaikana, vaikkakin valvotusti ja rajoitetusti. Se oli valmiiksi olemassa, kun vapaus koitti. Monet mielsivät kirkon edustavan hyvää, ruusuista ensimmäisen tasavallan aikaa ja kirkon ja virolaisuuden kuuluvan vahvasti yhteen, ja liittyivät kirkkoon. Mutta tuo paluun ja kaipuun aika päättyi hyvin nopeasti. Monet tuolloin liittyneistä jäsenistä jäivät passiivisiksi tai ovat jo eronneet kirkosta.
— Jotkut liittyivät seurakuntaan myös ulkomailta saadun ruoka- ja vaateavun vuoksi, koska sitä jaettiin lähinnä kirkon jäsenille.
Ortodokseja enemmän kuin luterilaisia
Nykyisin Virossa on enemmän ortodokseja kuin luterilaisia. Moskovan patriarkaatin alainen ortodoksinen kirkko, jonka jäsenet ovat pääasiassa venäläisväestöä, on jo hieman Viron luterilaista kirkkoa suurempi. Konstantinopolin patriarkaatin alaisella ortodoksikirkolla, johon kuuluu enimmäkseen etnisiä virolaisia, on 27 000 jäsentä. Lisäksi lähinnä Itä-Virossa Peipsijärven rannalla asuvia vanhauskoisia on noin 15 000.
— Viro ei enää tarkkaan ottaen ole luterilainen maa, vaikka kulttuurisesti siitä voidaan vielä sellaisena puhua. Monilla, jotka eivät ole kirkon jäseniä, on kuitenkin kulttuurisista syistä sympatioita luterilaista kirkkoa kohtaan, sanoo Riho Saard.
Samaa kertoo Viron parlamentin teettämä tutkimus, jossa 39 prosenttia virolaisista nimesi itselleen läheisimmäksi uskonnoksi luterilaisuuden, 28 prosenttia ortodoksisuuden ja 19 prosenttia ilmoitti, ettei mikään uskonto ole läheinen.
Saard sanoo pohtineensa, onko uskonto virolaisille enää osa identiteettiä ja jos on, kuinka tärkeä.
— Luultavasti virolaista identiteettiä ei enää ensisijaisesti rakenneta uskonnon ja kirkkokunnan kautta. Kieli ja maantieteellinen alue saattavat olla ainoat yhdistävät tekijät.
Virolaisten sympatiat luterilaista kirkkoa kohtaan ovat johtuneet osittain siitä, että sen on nähty olevan läntinen vaihtoehto ortodoksiselle kirkolle, joka puolestaan on leimattu ryssänkirkoksi. 1800-luvulla ortodoksinen kirkko olikin yksi venäläistämisen väline. Niinpä esimerkiksi Tallinnan Toompean mäellä komeileva suuri ortodoksinen Aleksanteri Nevskin katedraali haluttiin purkaa 1920-luvulla Viron ensimmäisen tasavallan aikana. Ajateltiin, että silloin mereltä kaupunkia lähestyvä näkisi vain läntisen kristinuskon tunnuksia. Kansainvälisten selkkausten pelossa kirkko kuitenkin jätettiin paikalleen.
— Koko juttua voisi pitää eräänlaisena kansallisena terapiana, jossa ryssäviha pääsi purkautumaan. Mutta esimerkiksi luterilaisen kirkon johto ei julkisesti tukenut purkuhanketta, Saard lisää.
Kirkko hakee arvostusta
Riho Saardin mukaan mikään kirkko Virossa ei oikeastaan ole onnistunut olemaan aidosti kansankirkko, vaikka vuonna 1919 perustettu Viron evankelisluterilainen kirkko ottikin sen päämääräkseen. Virolaiset oppivat kristinuskon vuosisatojen kuluessa vierailta ja pitkälti myös vieraalla kielellä, ja luterilainen papisto oli enemmistöltään saksalaista vielä 1900-luvun alkuun saakka.
— Kirkko oli niin sanotusti herrojen kirkko, luonteeltaan melkeinpä kolonialistinen laitos. Alkuperäisväestö alistettiin vain kuuntelijoiksi. Virolaisilla ei ollut mahdollisuutta vaikuttaa papinvaaliin tai ylipäätään päättää seurakunnan asioista, Saard sanoo.
Nykyisin Viron luterilainen kirkko on Saardin mukaan julkisuudessa usein tuonut esille sitä, että se on koko virolaisen yhteiskunnan "lääkäri" ja haluaa olla koko Viron kirkko. Ja että koko kansakunnalla menee hyvin, kun kirkolla menee hyvin. Saard itse suhtautuu kirkon harjoittamaan retoriikkaan kriittisesti.
— Hetkinen! Virossahan ei pitänyt olla valtionkirkkoa! Ortodoksista kirkkoa ei saisi sivuuttaa. Luterilainen kirkko haluaa arvovaltaa ja tunnustusta, mutta minä kaipaan sitä, että se osaisi selvittää, miksi se haluaa näkyä yhteiskunnassa. Haluaako se olla virolaisen kulttuurin vaalija? Vai moraalinvartija ja auktoriteetti? Miksi se ei tyydy olemaan puhtaasti uskonnollinen instituutio, sakramentaalinen kirkko?
Uskomukset sekoittuvat
Riho Saard on havainnut, että nykyvirolaisten elämässä uskonnolliset — ja taikauskoisetkin — käytännöt sekoittuvat. Seurataan horoskooppeja, käydään erilaisissa hoidoissa, joogataan ja haetaan pyhyyttä luonnosta. Kristitytkään eivät pidä enää tiukasti kiinni oman kirkkonsa perinteestä ja tavoista.
— Ennen olisi ollut hyvin outoa se, että luterilaisella olisi ollut kotonaan ikoneja tai hän olisi harjoittanut itämaista mietiskelyä. Ikoneita on aikoinaan pidetty epäjumalina, joiden edessä rukoileminen vie helvettiin. Esimerkiksi 1900-luvun alussa kun venäläiset joukot vetäytyivät Keilasta, paikallisen baptistiseurakunnan johtaja poltti ikonit, joita venäläisiltä jäi. Hän tosin käytti niitä oman rukoushuoneensa lämmittämiseen.
Saard sanoo, että Viron tilanteelle kannattaisi ehkä hakea vertailukohtaa maallistuneesta Länsi-Euroopasta, ei niinkään entisistä kommunistimaista. Silloin huomattaisiin, että Viro ei ole ainoa maa Euroopassa, jossa perinteiset kirkot menettävät jäseniään.
— Kristinusko alkaa olla monessa maassa vähemmistön uskonto, jonka enemmistö kulttuurisista syistä hyväksyy, vaikka ei enää välttämättä ymmärrä, mitä siihen kuuluu. Sielunvaellukseen uskoo useampi kuin ruumiin ylösnousemukseen. Mutta kirkoille tuntuu riittävän, että maksaa jäsenmaksun, uskon sisällöllä ei ole niin väliä.
— Jos kirkko ja kristinusko haluavat jatkossa menestyä, niiden pitäisi, kärjistetysti sanottuna, muuttua tyhmiksi, siis epä-älyllisiksi. Karismaattinen, kokemuksellinen ja ei-akateeminen kristinusko näyttää voivan hyvin. Eurooppalainen, valistuksen perinteen mukainen älyllinen, kriittinen ja pohdiskeleva kristinusko ei ihmisiä tunnu kiinnostavan, Saard sanoo.
Uusvanha vironusko
Kirkkojen ja new age henkisyyden kanssa uskontojen markkinoilla kilpailee Virossa myös uudelleen elvytetty, esi-kristilliseen perinteeseen pohjautuva pakanausko, viroksi maausk.
— Suomeksi voisi puhua "vironuskosta", koska kyse on nimenomaan tämän maan uskonnollisesta perinteestä. Se ei ole muualle siirrettävissä, vaikka sukukansojen perinteessä onkin paljon yhteistä, sanoo Andres Heinapuu, kielitieteilijä ja vironuskoinen.
Jo ennen toista maailmansotaa Virossa toimi kansallisuusaatteeseen kytkeytynyt uskonnollinen liike. Se halusi luoda virolaisille kansauskon pohjalta oman uskonnon, taarauskon. Viron jouduttua Neuvostoliiton alaisuuteen taarausko kiellettiin.
Vironuskon elvyttäminen puolestaan alkoi 1970-luvulla. Silloin ryhmä aktiiveja alkoi salaa julkaista kalenteria, johon oli riimukirjoituksella merkitty tärkeät juhlapäivät. Ne nousevat vuodenkierrosta ja vanhoista maanviljelyyn liittyvistä päivistä. Suurimpia juhlia ovat juhannus eli leedo ja joulu. Kevään juhlaa "munapyhää" vietetään eri puolilla Viroa eri aikaan: etelässä pääsiäisenä, pohjoisessa helluntaina.
— Merkkipäivät, jotka nykyään tunnetaan kristillisillä nimillä, ovat alkuperältään vanhempia. Silloin kun pakanoita vainottiin, oli turvallista ajoittaa omien pyhien vietto kirkon pyhien aikaan, Heinapuu kertoo.
Vironuskoisten ajanlasku alkaa Viron maan synnystä eli ajasta, jolloin suurimman osan Viron alueesta on arvioitu nousseen merestä. Niinpä nyt eletään vuotta 10223 ja sen põimukuuta eli viljanleikkuukuuta.
Uskonnollista
tasa-arvoa vaatimassa
Vironuskon harjoittajien tarkasta määrästä ei ole tietoa. Heidän ja taarauskoisten yhteisellä järjestöllä Maavallan kodalla on jäseniä noin tuhat. Toisaalta vuonna 2002 tehdyssä kyselyssä 6 prosenttia virolaisista nimesi vironuskon ja 5 prosenttia taarauskon itselleen läheisimmäksi uskonnoksi. Kun prosentit laskee yhteen, kannatus on suurempi kuin katolisen kirkon.
— Vaikka uskontomme elvyttämiseksi on jouduttu tekemään työtä ja esimerkiksi etsimään aineistoa kansanrunousarkistoista, se on periaatteessa kuitenkin ollut olemassa koko ajan. Paljon siitä on unohdettu, koska se on 700 vuoden ajan ollut epäsuosiossa. Vironuskoisia on tapettu ja poltettu, Andres Heinapuu sanoo.
Hänen mukaansa syypää vanhan kansanuskon vainoon oli kristinusko. Ehkä osa kirkon nykyisistä ongelmista juontaa juurensa niinkin kauas. Heinapuu nimittäin huomauttaa, että Suomessa ja Virossa kirkon ja kansan suhde on aivan erilainen.
— Suomessa kirkko on ollut paljon kauemmin kansankielinen ja siksi enemmän oma. Virolaisille kirkko oli vieras vuoteen 1919 asti, kunnes se julistautui vapaaksi kansankirkoksi. Sitä ennen se oli valloittajien kirkko, joka ei juuri vaikuttanut talonpoikien elämään. Virossa oli esimerkiksi vielä 1800-luvun alussa kyläkalmistoja eli siunaamattomia hautausmaita.
— Vapautumisen aikana luterilainen kirkko oli aluksi suosittu. Kirkko teki kuitenkin virheen siinä, että se halusi itselleen samanlaisen aseman kuin Suomen luterilaisella kirkolla. Se unohti, ettei itsenäisen Viron aikana ole koskaan ollut valtionkirkkoa, Heinapuu arvioi.
Hän uskoo, että kirkon vaatimukset ovat vähentäneet sen suosiota ja herättäneet jopa vihamielisyyttä esimerkiksi vironuskoisten joukossa. Hän lisää, että Virossa eri uskonnot tai eri kirkotkaan eivät ole samassa asemassa. Luterilaisilla on etuasema, vaikka virallisesti niin ei olisikaan. Tasavallan merkkipäivinä puhuu luterilaisen kirkon edustaja ja esimerkiksi Tarton yliopistossa opetettava teologia on evankelista.
Pyhiä paikkoja kartoitetaan
Vironuskossa ei ole yhtä yhtenäistä oppia. Se on animistinen uskonto, johon kuuluu Heinapuun mukaan "tuhat pientä asiaa". Tärkeitä ovat lehdot, perinteiset pyhät paikat, joita on tiedossa yli 500. Kolme vuotta sitten Maavallan kota aloitti niiden kartoittamisen. Jo nyt kartoitus on osoittanut, että pyhiä paikkoja on säilynyt enemmän kuin on luultu.
— Kaikki meitä ympäröivä luonto on hengellistä, hengellisiä olioita on siis paljon. Kaikki hengelliset oliot voivat olla yhtä hyvin ihmisille myötämielisiä kuin vihamielisiäkin, joten ihmisen on syytä olla varovainen aina, Heinapuu sanoo.
— Uskomme myös, että ihminen on vastuussa jokaisesta teostaan. Jokaisella teolla on seuraus, eikä mitään saa anteeksi.
Heinapuulle vironusko merkitsee mahdollisuutta paikallistaa itsensä tässä maailmassa ja elää rauhassa maan kanssa.
— Nykyaikana ihminen tarvitsee uskon, joka sitoo hänet paikkaan ja yhteisöön. Mutta en sano, että minun uskontoni on oikea tai ainoa — myös muiden aito usko on oikea.
Jaa tämä artikkeli: