Uskon kriisi
Urheilun paras puoli on se, että kun mitalit saavutetaan yhteisön nimissä, voiton tunnelma tarttuu: ”me” onkin hyvä juttu, ja ”me” saattaa onnistua jossain.
On hyvä, että Suomesta löytyy urheilijoita, jotka uskovat itseensä. Me muut kun emme oikein jaksa uskoa. Kaukaloiden ja latujen ulkopuolella meillä menee nimittäin kommentaattoreiden mukaan huonosti.
Mitä korkeammassa asemassa olevaa ihmistä kuuntelee, sitä surkeampi on ahdinkomme. Vienti ei vedä, talous takkuaa, emmekä vieläkään pärjää palkkakustannuksissa Bangladeshille. Suomeen ei tehdä investointeja, kun ahneet työläiset vaativat kattoa päänsä päälle ja lapsilleen vaatteita.
Tässä katsannossa ei ole mitään väliä sillä, että menestymme Pisa-tuloksissa ja kilpailukykymittauksissa, eikä sillä, että luottoluokituksemme on maailman paras. Kun menee huonosti, niin menee huonosti.
Yritän aina ajatella, että talouselämään hakeutuvat ihmiset ovat taitavia ja lahjakkaita. Mutta välillä uskoani koetellaan. Alan epäillä, että kyse onkin toisiaan selkään hakkaavien hymistelevien seniilien kerhosta, joka ei kykene tuottamaan kasvua ilman, että valtio jatkuvasti paapoo. Tulos tehdään vaatimalla veroja alas, rikkidirektiiviä väljemmäksi ja tukiaisia päälle. Jos ei suostuta, marina sen kuin sakenee.
Eivät ne sedät varmasti niin seniilejä ole. Heidän uskonsa on vain loppunut. He eivät jaksa uskoa siihen, että voisimme omin voimin jatkaa eteenpäin, uhraamatta hyvinvointiamme, vanhusten terveyttä ja lasten tulevaisuutta.
Uskon lopahtamisen tausta on urheilusuorituksissa. Nokian nousua juhlittiin 90-luvulla kuin jatkuvaa kiekkokultaa. Taloussedät fanittivat ihmettä ja Ollilaa juhlittiin kuin Ville Peltosta 1995.
Tämä tarina romahti niin totaalisesti kuin tarina romahtaa vain voi. Sedät eivät selvinneet siitä. Sanaa tietoyhteiskunta ei ole lausuttu Etelärannassa moneen kuukauteen, ja kun haastattelijat kyselevät tulevaisuudensuunnitelmia, kuuluu vain tuhahdus, että minä keitän nyt sellua.
Ehkä noista urheilijoista voisi ottaa oppia.
Jaa tämä artikkeli: