Uskontokasvatus tarpeen
Suomi muuttuu jatkuvasti maahanmuuton myötä. Eri puolilta maailmaa muuttavat tuovat mukanaan uskontonsa ja kulttuurinsa. Uskonnon ja kulttuurin erottamatonta yhteyttä on uusateistin joskus vaikeaa hahmottaa. Hän huokuu ylimielisyyttä erityisesti kristinuskoa ja mahdollisesti myös islamia kohtaan, mutta käy joogatunneilla ja henkistyy Amman syleilyssä.
Kiihkeän ateistin ja uskonnollisen fundamentalistin samankaltaisuus on joskus huvittavaa. Haluaisin kuulla, onko ateisti valmis kyseenalaistamaan uskonnon lisäksi myös ihmisoikeusjulistuksen, sananvapauden, lakimme sekä sosiaali- ja terveysjärjestelmämme? Kaikki edellä mainitut etuudet, jotka ovat tulleet synnyinlahjana esimerkiksi suomalaisille, ovat syntyneet juutalais-kristillisen moraalikäsityksen myötävaikutuksesta. Niistä saavat nauttia kaikki vakaumukseen tai uskontoon katsomatta. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun pohditaan, mihin uskontoa tai sen opetusta tarvitaan.
Kasvattajia haluan herätellä uskontokasvatuksen merkityksen oivaltamiseen. Uskonto on osa elämää huolimatta siitä, onko itse uskonnollinen vai ei. Maahanmuuton lisääntyessä lapsemme tulevat kohtaamaan yhä enemmän uskonnollisia ilmiöitä.
Päiväkoti-ikäiset lapset keskustelevat luontevasti keskenään Jumalasta, siitä kuka uskoo mihinkin ja mikä se Jeesus tai Mooses olikaan. Kun Aapo kysyy päiväkodissa lemmikkimarsun taivaspaikasta, henkilökunta mutisee ja vaivaantuu. Jos aikuinen on uskonnollisten kysymysten edessä vaivaantunut tai käyttäytyy vähätellen, lapsi oppii pitämään uskontoa jotenkin outona ja hävettävänä asiana. Konflikti on valmis viimeistään kouluiässä, kun hän tapaa muslimioppilaan, joka rukoilee keskellä päivää.
Uskontokasvatuksen tarkoitus on antaa lapsille välineitä kohdata erilaisuutta, ymmärtää oman kulttuurinsa uskonnollisia juuria ja tapoja sekä muita uskontoja. Uskontokasvatus on useissa päiväkodeissa "nakitettu" seurakunnan vastuulle, vaikka vastuu kuuluu päiväkotien kasvattajille. Seurakunta voi olla ideoiden jakajan roolissa.
Jaa tämä artikkeli: