Uskoton rukoilija
Jokaisen kuukauden viimeisenä maanantaina seison illansuussa viidestä kuuteen Helsingin Senaatintorilla. En ole ainoa, vaikka piirimme ei olekaan suuri. Merkillisintä yhdessä seisomisessamme on se, että seisomme hiljaa. Ilmanko ohikulkijat kääntävät päätä. Ties kuinka moni turistikameran muistikortti on tallentanut piirimme.
Hiljainen piirimme on äänetön mielenilmaus hyvän puolesta.
Kauppatorin suunnalta puhaltaa viiltävästi. Joskus harteille on pyryttänyt lumen paino. Vesisateessa on odoteltu, milloin märkyys imeytyy takista läpi. Ilmeenkään värähtämättä on kanssaseisoja kuunnellut toppahousujeni epäurbaania suhinaa, ja nauranut ääneen vasta jälkikäteen.
Tunnin hiljaisuudelle minulla on ollut monta käyttöä. Rasittuneimmillani olen ynnännyt tekemättömiä töitä. Rauhallisimmillani olen kuulostellut kaupungin ääniä: kulkeeko ratikka tästä tosiaan noin harvoin?
Mutta usein käyn läpi kaikki rakkaani. Katselen mielessäni heitä ja toivotan heille rauhaa ja hyvää, yhdelle kerrallaan. Jälkikäteen on sellainen olo kuin olisin viettänyt tunnin heidän seurassaan.
Rukoilemisen kynnys on korkea. Siksi puhun muistamisesta. Missä milloinkin on tyhjä tauko, annan hymyilevien ja totisten kasvojen kulkea kevyenä kesäpilvenä näkökenttäni laidasta toiseen.
Tarvitseeko rukoilija uskoa? Ei, hätä tai onnellisuus riittää.
Jaa tämä artikkeli: