Kiistelty teos. Kirjallisuuden tutkija Howard Sklar lukee Mark Haddonin romaania Yöllisen koiran merkillinen tapaus. Sen kuvaus autismista jakaa lukijoita.
Vaarallinen harrastus?
Tarinat herättävät tunteita. Siksi lukijoiden pitää oppia kriittisiksi. Näin ajattelee ja opettaa kirjallisuudentutkija Howard Sklar.
Kaupunki on New York. Talon nimi on Dakota. Vuosi on 1980 ja kuukausi on joulukuu. Mark Chapman tähtää ja ampuu. John Lennon kuolee luoteihin.
– Olen lukenut, että Chapman sai vaikutteita J.D. Salingerin romaanista Sieppari ruispellossa , kirjallisuudentutkija Howard Sklar kertoo.
Sklariinkin Sieppari kolahti, mutta aivan toisella tavalla. Los Angelesissa asuneesta, myöhemmin suomalaistuneesta Sklarista tuli kirjallisuudentutkija ja opettaja.
Hän teki väitöskirjansa Suomessa, opetti ala- ja yläasteilla sekä yliopistossa. Nyt hän nauttii harvinaislaatuisesta hetkestä. Suomen Akatemian tutkijatohtorin rahoituksen turvin Sklar saa keskittyä rauhassa tutkimukseen.
Sensuuria Howard Sklar vastustaa Chapman-esimerkistä huolimatta, tai juuri siksi.
– On aina mahdollista, että teksti tulkitaan jotenkin sairaasti. Sen takia ei kuitenkaan pidä rajata ihmisten mahdollisuutta lukea.
Vastuun paikka onkin Sklarin mukaan siinä, että tekstejä, elokuvia, musiikkia, kaikkea kulttuuria kulutetaan silmät auki. On ymmärrettävä, kuinka tarina toimii, miten se pyrkii meihin vaikuttamaan, millaisia merkityksiä tarinassa on. Yksinkertaisesti: on kasvettava kriittisyyteen. Silmien sulkeminen ei ole ratkaisu.
Kuinka on mahdollista, että pienet merkit paperilla, kolmen minuutin laulu tai yksi pilapiirros saa tunteet heräämään? Mikä sai Howard Sklarin opiskelijat kiistelemään raivoisasti pedofiilin tarinaa kertovan Vladimir Nabokovin Lolitan oikeasta tulkinnasta?
Tämänkaltaisia lukemisen aiheuttamia reaktioita Sklar pohti väitöskirjassaan. Hän tutki, miksi lukijat tuntevat sympatiaa ei-niin-sympaattisia henkilöitä kohtaan. Osa tutkimusta oli tarkastella nuorten lukijoiden reaktioita.
– Havaitsin, että ihmiset päättivät ensin hyvin nopeasti, pitävätkö henkilöhahmoista vai eivät. Mutta kun he oppivat hahmosta lisää, he siirtyivät ensivaikutelmasta eteenpäin.
Ensivaikutelma pettää, kuten tosielämässäkin.
– Fiktiossa me saamme kiinni henkilön tunteista vielä syvemmin kuin arjessa. Siksi fiktio – kirjat, elokuvat, sarjakuvat – on hyvä tapa opettaa myötätuntoa.
Myötätunnolla on silti rajansa. Erityisen vaikeaa se on silloin, kun kirjan henkilöt ovat merkittävästi erilaisia kuin kirjoittaja. Howard Sklar kertoo Mark Haddonin kirjasta Yöllisen koiran merkillinen tapaus , jonka päähenkilö on autisti.
– Kun Haddonilta kysyttiin, miten hän tiesi, miltä autistista tuntuu, hän kertoi käyttäneensä mielikuvitusta. Olin kerran konferenssissa, jonka erään osallistujan poika oli autisti. Äiti ei ollut pitänyt kirjasta. Toisaalta olen kuullut alalla työskenteleviltä ihmisiltä paljon kiitosta.
Sklar on tutkinut myös kehitysvammaisia ihmisiä kirjallisuudessa. Siinä ero korostuu, sillä kirjailijat ovat harvemmin kehitysvammaisia.
– Herää kysymys, miten kirjailija voi kuvata kehitysvammaisen ihmisen sisäistä elämää.
Useimmiten ihmisten tiedot kehitysvammaisuudesta perustuvat kirjoihin, elokuviin ja TV-sarjoihin – siis fiktioon. Parhaimmillaan fiktio saa kokijan toimimaan, tutustumaan kehitysvammaisiin ihmisiin ja tekemään työtä heidän ihmisoikeuksiensa puolesta, Howard Sklar ajattelee.
Sklarin mielestä kirjallisuudentutkijan ja lukijan velvollisuus on silti myös miettiä, miten esimerkiksi kehitysvammaiset ihmiset esitetään kirjallisuudessa. Onko se reilua heitä kohtaan?
Kirjallisuus ja kaikki kulttuuri vaikuttaa ihmisiin hienovaraisesti.
– Kirja ei ole putki, jonka läpi kaikki kulkevat ja tulevat ulos samanlaisina, Howard Sklar toteaa.
Sklarin tutkimat lapset kokivat tekstit hyvin eri tavoin.
– Siinä missä yksi koki surua, toinen tunsi vääryyden herättämää raivoa. Väitöskirjatutkimuksessani 30 prosenttia lukijoista ei tuntenut lainkaan myötätuntoa. Tämä on haaste: miten nämä 30 prosenttia saadaan mukaan?
Tarinoiden tehtävä on auttaa tuntemaan ja näkemään syvemmin. Ne saattavat herättää kauheuksien äärelle ja tukea niiden vastustamisessa.
– Lukijat voivat esimerkiksi lukea holokaustista, kuvitella kamalia asioita ja olla valppaana silloin, kun samanlaista tapahtuu, muun muassa Balkanin etnisissä puhdistuksissa.
Tekeekö lukeminen, musiikin kuuntelu tai teatterivierailu meistä parempia ihmisiä? Muuttavatko tarinat kokijoitaan?
– Ainakin joitakuita ne voivat muuttaa. Mutta ei kaikkia, Howard Sklar toteaa.
Lopullinen muutos tapahtuu vastaanottajan korvien välissä. Eikä sitä voi paraskaan tarina saada yksin aikaan.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kirjasidokset henkivät historiaa Kansalliskirjaston näyttelyssä
AjankohtaistaKirjansidonnan helmiä -näyttelyssä kävijä pääsee tutustumaan uniikkeihin kirjasidoksiin. Kirkollisissa sidoksissa ulkonäkö oli usein näyttävää ja merkityksellistä.