Heikki Majava on vasta aikuisena ymmärtänyt isänsä vaikenemisen sodasta.
Vaietut asiat pyrkivät pintaan
Henkilökohtaisen historian lisäksi ihmiseen vaikuttavat perheen, suvun ja kansakunnan vaiheet.
Psykiatri Heikki Majava kiinnostui ensimmäisen kerran sodan ja rauhan kysymyksistä oman opiskelijasulkupolvensa mukana 1960-luvulla.
— Vierastin marxilaisuutta, vaikka koinkin arvokkaaksi sen tavoitteen vapauttaa ihmiset sosiaalisista alistussuhteista. Arvostin kuitenkin enemmän freudilaisuutta.
Heikki Majava innostui ajatuksesta, että ihmisyksilöllä on luontainen halu tiedostaa itseään ja omaa elämäänsä ja kyky vaikuttaa niihin.
Lääkärinä hän suuntautui psykiatriaan ja psykoanalyyttiseen teoriaan. Pääosan työurastaan hän toimi psykiatrisen Rauhan sairaalan ylilääkärinä Joutsenossa ja toimii yhä koulutusanalyytikkona Etelä-Karjalassa.
— Vasta myöhäisaikuisuudessa aloin kokea, oivaltaa ja hyväksyä niitä ominaisuuksia, joita meillä varhaislapsuutensa sota-aikana eläneiden sukupolvella on.
Ylisukupolvinen vaikeneminen
Oman lisänsä Heikki Majavan pohdiskeluihin ovat tuoneet tutkimuksissa viime vuosikymmeninä esiin nostetut näkökulmat, kuten hiljainen tieto ja ylisukupolvinen vaikeneminen.
Ihminen tietää aina enemmän kuin voi kertoa tai tietää tietävänsä. Mutta jos hän torjuu pahat kokemukset ja työntää ne ilman psyykkistä läpityöskentelyä pois mielestään, ne pyrkivät aikojen kuluessa palautumaan pintaan.
— Silloin ne voivat synnyttää mielen sairautta, jopa skitsofreniaa, tai upota lihaan, ruumiillisesti koettaviksi sairauksien oireiksi. Pahat kokemukset vaativat tulla työstetyiksi.
Vaiettujen asioiden taakka ja toisto voivat myös siirtyä eteenpäin sukupolvien ketjussa.
— Ihminen on paljon historiasidonnaisempi olento kuin usein ajatellaan. Yksilöhistorian lisäksi ihmiseen vaikuttavat perheen, suvun ja kansakunnan vaiheet.
Vanhat asiat uuteen valoon
Jos vaiettuja vääryyksiä ei oikaista, ne kalvavat. Ne voivat Heikki Majavan mukaan puhjeta esiin äärimmäisillä tavoilla, kuten entisen Jugoslavian alueella. Aikojen saatossa serbit olivat omaksuneet uhrin aseman kuusisataa vuotta sitten ottomaaneille kärsimänsä tappion takia.
— Uhrin asemaan päätyneelle etniselle ryhmälle tai yksilölle ei mikään ole laitonta eikä kiellettyä. Ihminen on täysin tunteeton ja vailla omakohtaista yliminää.
— Kosto tarjoutuu ainoaksi keinoksi hyvittää vääryys, niin kuin Kalevalan Kullervolla, hyljätyllä ja kaltoin kohdellulla lapsella. Hulluus puhkeaa vaatimaan niiden epäoikeudenmukaisuuksien oikaisemista, joista on vaiettu.
Vaiettujen asioiden jälkikantoisuus voi toimia ajassa taaksepäinkin. Majavan kollega-ystävä, psykiatrian emeritus-professori Jukka Aaltonen oli pitkään tiennyt isoisänsä kuolleen punaisten ja valkoisten välisessä kahakassa 1918. Mutta vasta myöhään aikuisiässä hän kuuli isoisänsä kuolleen punaisten vankileirillä ja tulleen haudatuksi joukkohautaan.
— Nykyisyys voi muuttaa käsitystämme menneisyydestä. Kun historia aletaan nähdä uudessa valossa, myös nykyisyys ja ihmismieli voivat uudistua.
Tähän ihmismielen mahdollisuuteen Nelson Mandela turvautui esimerkillisesti, kun suositteli keskinäistä armahtamista keinoksi purkaa rotuvastakohtaisuuksia Etelä-Afrikassa.
Empatian puute
Monikin asia saa Heikki Majavan kyselemään, onko nyky-Suomessa tuudittauduttu väärään rauhaan.
— Voisin nimittää aikaamme tai joitakin sen piirteitä rauhanajan sotatilaksi. Siihen kuuluvat esimerkiksi Jokelan ja Kauhajoen kouluturmat. Näen myös niiden taustalla torjumisen tragedian.
Osa rauhanajan sotatilaa ovat myös maailman toisella puolella Afrikassa ja Aasiassa käytävät sodat sekä Haitin ylisukupolvisen orjuuden, maanjäristyksen ja koleran koettelemukset.
— Uutisille, jotka koskevat sotaa, väkivaltaa ja vääryyksiä, ei voi noin vain viitata kintaalla. Niistä jää ihmisen sisälle sovittamista vaativa vääntö. Jotkut yrittävätkin tehdä asialle jotakin, vaikka edes ymmärtää asiayhteyksiä. Mutta jos asia vain torjutaan, vaikeudet toistuvat jossakin muodossa.
Nykyaikaan kuuluu Majavan mukaan myös empatian puute.
— Empatia, myötäeläminen, on keskeistä ihmisenä olemisessa. Vain ne, jotka osaavat pysähtyä toisen ihmisen lähelle, voivat kasvaa yhdessä. Valitettavasti pelit ja lastenohjelmat ovat vähentäneet jo aivan pienten lasten kykyä empatiaan, koska niissä ei väkivaltaan liity kipua, vaan lyöminen on pelkkää mättöä.
Empatian puute näkyy Majavan mielestä myös sensaatiohakuisessa mediassa, joka ei ymmärrä ihmisen kipua ja kärsimystä. Median kylmästi raportoima väkivalta synnyttää väkivaltaa.
Lääkintämiehen poika
Heikki Majava syntyi tammikuussa 1939. Sotien aika alkoi saman vuoden syksyllä ja niiden jälkikausi jatkui Majavan murrosikään asti.
— Vaikka isä oli sodassa, en jäänyt vaille huomiota ja hellyyttä. Olin mummolassa evakossa äidin, isosiskon ja pikkuveljen kanssa. Silti menetysten pelot ja pahimman varalle valmistautuminen eivät voineet olla tuntumatta.
Majavan aliupseeri-isä toimi sodassa lääkintämiehenä. 1950-luvun koululaisena Heikki Majava teki omia havaintojaan sodan käyneistä miehistä. Tunnelma oli väsynyt. Amputoituja ja juopottelevia miehiä oli paljon.
— En isäni eläessä ymmärtänyt sitä vaikenemisen muuria, jonka ympäröi häntä kuin jokin Marskin päiväkäsky. En muista hänen koskaan kertoneen sotakokemuksistaan. En myöskään tullut kysyneeksi häneltä mitään. Asia oli selvästi tabu meidän suhteessamme.
Haavoittuneiden lavetilla
Heikki Majava arvelee isänsä silti löytäneen omia tapojaan selvittää tunteitaan ja suhdettaan sotakokemuksiinsa. Isä toimi muun muassa Sotainvalidien Veljesliitossa sekä julkaisujen Suomi tahtoi elää ja Kansa taisteli ja miehet kertovat hyväksi.
— Lähimmäksi isäni sotakokemuksia pääsin ehkä alle kouluikäisenä, kun isä veti minua suksien päälle laitetulla haavoittuneiden lavetilla Punaisen Ristin sairaalasta Töölöstä Munkkiniemeen. Tuossa suksikelkassa minulla oli vällyn alla ihan hyvä, turvallinen olo.
Majava on huomannut, että monesti vaikeista tapahtumista puhutaan asiakeskeisesti kertaamalla vuosilukuja, päivämääriä ja kellonaikoja.
— Tärkeämpää olisi kokemuksellisuus. On olennaista puhua ihmisenä olemisen sisällöistä: miltä tuntui, mitä muut ajattelivat ja miten selviydyin elävänä?
— Sota ei lopu koskaan, jos emme opi tarkastelemaan menneisyyttämme sotien varjossa. Niin kauan kuin vanhemmat ovat elossa, kannattaa yrittää puhua asiat selviksi.
Sota vaati lapsilta uhrauksia
Sodan kasvattamat. Toim. Sari Näre, Jenni Kirves ja Juha Siltala.
WSOY 2010.
Sodan kasvattamat on kattava ja monipuolinen tietopaketti siitä, minkälaisia uhrauksia lapset ja nuoret joutuivat sota-aikana tekemään ja miten sota vaikutti heidän elämäänsä vielä vuosikymmeniä myöhemmin. Kirjan faktatietoja täydentävät haastattelut, jotka tekevät tekstistä omakohtaisen ja koskettavan.
Tilanteessa, jossa kaikki liikenevät miehet oli värvätty maata puolustamaan ja naiset tekivät työt kotirintamalla, myös lasten ja nuorten työpanosta tarvittiin. Lapset tekivät vapaaehtoistöitä ja toimivat työvelvollisina.
Osa nuorista toimi rintamapalveluksessa. Jatkosodan loppuvaiheessa rintaman erilaisiin muonitus- ja huoltotehtäviin ja jopa ruumiinpesijöiksi päätyi lottatyttöjä. Suojeluskuntien sotilaspojat puolestaan jahtasivat venäläisten desantteja ja miehittivät ilmatorjuntatykkejä muun muassa Helsingin ilmapuolustuksessa.
Kesäkuussa 1944 rintamalla kuoli yli 5000 alle 24-vuotiasta.
Enimmälle osalle lapsia ja nuoria sota tuli lähelle perheenjäsenten kautta. Isä tai muita läheisiä oli sodassa, äiti uupui huolten ja arjen töiden keskellä. Lisäksi sota merkitsi pommituksia ja rajaseudulla myös partisaanihyökkäyksiä ja niiden pelkoa. Runsaat 140 000 lasta menetti evakkona kotinsa. Yli 70 000 lasta vietiin ulkomaille sotaa pakoon, suhteessa suurempi määrä kuin missään muualla maailmassa.
Suomalainen talonpoikainen yhteiskunta ei ennen sotiakaan ollut järin lapsiystävällinen. Lapsia ei haluttu helliä liikaa vaan opetettiin pärjäämään ilman aikuisten apua. Lasten piti olla tottelevaisia ja vastuullisia. Sisällissodan traumatkin vaikuttivat, hiljaisuuden kulttuuri oli jo valmiiksi olemassa. Tunneasioista ei paljon puhuttu.
Uusi sota vahvisti näitä ilmiöitä. Kun miehet olivat rintamalla ja äidit monin tavoin taakoitettuja, lapsia ei paljon ehditty kasvattamaan. He kasvattivat itse itseänsä ja ottivat kantaakseen myös perheen aikuisten huolia. Kymmenet tuhannet sotaorvot menettivät isänsä ja jotkut myös äitinsä.
Monet rintamalta kotiutuneet miehet alkoholisoituivat ja avioerot yleistyivät. Toiset rakensivat rintamiestalon ja yrittivät osoittaa rakkauttaan työllä. Tutkija Ville Kivimäki toteaa kirjan artikkelissaan, että keskeisin sodan vaikutus vanhemmuuteen ja lapsuuteen oli koteihin kapseloitu ”suuri puhumaton”.
Se, että tunteiden käsittelemiseen ei ollut sanoja ja lapsuus oli turvaton, saattoi hänen mukaansa kuitenkin vaikuttaa siihen, että suomalaiset loivat ikään kuin lohduttajaksi hyvinvointivaltion.
Kenttäkanttiinien naiset
Reino
Lehväslaiho: Rintamalotat.
Tammi 2010.
Sotakamreeri Reino Lehväslaiho kirjoitti vuonna 1978 kirjan, jota pidettiin arkaluontoisena. WSOY ei kirjaa julkaissut, vaan vinkkasi asiasta Tammelle, joka julkaisi sen salanimellä Veikko Remes. Nyt 30 vuotta myöhemmin kirja on ilmestynyt kirjailijan oikealla nimellä eikä sen sisältö tunnu enää niin ihmeelliseltä. Tarina on kuitenkin ammattitaidolla tehty ja siitä näkyy kirjoittajan oma sotakokemus.
Yli 300 lottaa menehtyi sodan aikana. Kenttäkanttiinin pito rintaman välittömässä läheisyydessä ei aina ollut turvallista, kun vastapuoli solutti sissejään rintaman taakse, lentokoneet pommittivat ja tykistö ampui.
Kirjan lopussa on hurja kuvaus venäläisten rintamalinjojen taakse unohdetun etuvartion ja kahden lotan näännyttävästä ja vaaroja täynnä olevasta taipaleesta kohti suomalaisten asemia.
Kuvakirja naisista sodassa
John Lagerbohm, Jenni Kirves, Olli Kleemola: Me puolustimme elämää. Naiskohtaloita sotakuvien takaa.
Otava 2010.
Kun lähdeaineistona on yli 200 000 sodanaikaista valokuvaa, joista valita parhaat ja aiheeseen sopivimmat, lopputuloksena on upea teos. Me puolustimme elämää -kirjassa ainutlaatuisia sodan ajan naisten elämästä kertovia kuvia tukevat asiantuntevat artikkelit ja tapausesimerkit.
Kirjassa kerrotaan naisten arjesta rintamalla, kenttäsairaaloissa, työpaikoilla ja kotona. Siinä kerrotaan rakkaudesta, joka auttoi kestämään, ja kaipuusta, joka poltti rintaa. Moni pariskunta kirjoitti toisilleen lähes päivittäin, ja jos viestiä ei tullut, hiipi sydämeen pelko, onko sattunut jotain.
Koska monet sotilaista olivat nuoria, heille läheisin nainen oli kuitenkin äiti. Äänislinnan sisätautisairaalassa työskennellyt lotta muistelee kirjassa kuolevien viimeisiä hetkiä: ”Siellä täällä nukkui poikia paareilla ja ne huuti äitiä. Minä istuin siellä eikä mulla ollut sanoja.”
Lapsuuden haavat
Sodan haavoittama lapsuus. Toim. Anne Kuorsalo ja Iiris Saloranta. Ajatus Kirjat 2010.
Sotaan mahtuu monenlaisia tarinoita, mutta yhteistä niille on se, että sota jättää jälkensä lapsiin ja ne jäljet kulkevat mukana kauas aikuisuuteen.
Sodan haavoittama lapsuus -kirjan takakannessa teoksen todetaan tarjoavan vertaistukea sodan kokeneille ja heidän jälkeläisilleen. Varmaan niinkin, mutta kirja on mielenkiintoista luettavaa myös niille, joilla kokemus sodasta rajoittuu tietoon siitä, että se oli isovanhempien ja isoisovanhempien todellisuutta.
Kirjassa sekä tunnetut julkisuuden henkilöt Riitta Uosukaisesta onnellisuusprofessori Markku Ojaseen että tavalliset ihmiset maanviljelijästä vahtimestariin muistelevat lapsuutensa traagisia hetkiä.
Kansien sulkeuduttua mieliin jää Paavo Kärkkäisen kokemus: ”Muistan, miten pienenä poikana kuljetin sormiani isäni päälaen yli. Siinä oli syvä uurre, siihen kohtaan oli osunut, ja se vei välillä isäni minulta kauas.”
Jaa tämä artikkeli: