Satu Lidman on historioitsija ja väkivaltatutkija. Kuva: Paula Lehto
Väitellään: Nainen nalkuttaa ja mies lyö, Satu Lidman!
Väkivaltatutkija Satu Lidmanin mukaan vanhanaikaiset asenteet ruokkivat lähisuhdeväkivaltaa.
Nainen saa nalkuttamisellaan miehen lyömään.
– Tämä stereotypia löytyy jo 1500-luvun oikeudenkäyntipöytäkirjoista. Meidän päiviimme asti on kulkeutunut käsitys siitä, että mies ei osaisi ilmaista tunteitaan puhumalla ja olisi siksi luonnostaan taipuvainen käyttämään fyysistä väkivaltaa, ja että nainen niin sanotulla nalkuttamisellaan laukaisisi miehen aggression. Edelleen tällä mallilla selitetään lähisuhdeväkivaltaa.
– Toisaalta se voi olla itsensä toteuttava ennustus. Sanontaa toistamalla vahvistamme käsitystä, että ihmisten sukupuoli jotenkin mystisesti ennalta määräisi heidän käytöksensä.
Lähisuhdeväkivallasta ei puhuta.
– Vaikenemiseen on monia syitä. Jos perheessä on akuutti väkivaltatilanne, puhumista voi estää häpeä ja myös ihan konkreettinen pelko väkivallan yltymisestä tai laajenemisesta lapsiin. Usein nainen myös tuntee itsensä syylliseksi tai epäonnistuneeksi, koska ei ole itse kyennyt hoitamaan tilannetta ja olemaan parempi vaimo tai äiti. Rikosilmoitusta ei tehdä siksikään, että ei uskota oikeuslaitoksen toimivuuteen.
– Voisi myös kysyä, haluaako toinen kuulla. Meillä on edelleen sellainen kulttuuri, että likapyykki pestään kotona ja naapurien huuteluun ei mielellään kiinnitetä huomiota. Ja onko ystäväkään aina valmis kuuntelemaan uhria tai ottamaan väkivallan merkit tosissaan?
Nainen voi itse vaikuttaa siihen, joutuuko hän raiskauksen uhriksi.
– Ei saisi sekoittaa keskenään sitä, että henkilön pukeutuminen, käytös tai meneminen johonkin paikkaan voi lisätä väkivallan riskiä, ja toisaalta sitä, että tekijällä on vastuu teostaan. On selvää, että tietyissä tilanteissa väkivallan riski voi olla suurempi, mutta se ei millään tavalla poista tekijän vastuuta. Väite on vaarallinenkin, koska sillä voidaan syyllistää uhria.
– Tämä väite myös pitää yllä vanhanaikaista näkemystä tuntemattoman tekemästä niin sanotusta puskaraiskauksesta. Kuitenkin suurin osa seksuaalirikoksista tapahtuu sellaisten ihmisten kesken, jotka tuntevat toisensa.
Meillä ei ole oikeutta puuttua toisten kulttuurien piirissä tapahtuvaan väkivaltaan.
– Tuo käsitys on vahva. Mutta väkivaltaa, esimerkiksi tyttöjen sukuelinten silpomista tai pakkoavioliittoja, ei voi selittää kulttuurilla hyväksyttävämmäksi. Vaikka jollakin ihmisryhmällä olisi minkälaisia käsityksiä tai uskomuksia, ihmisoikeuksien ja perusoikeuksien yli ei voi kävellä.
Maahanmuutto on tuonut Suomeen kunniaan liittyvän väkivallan.
– Meillä ei ole tilastoja kunniaan liittyvästä väkivallasta. Tiettävästi yhtään henkirikosta ei ole tapahtunut, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa. Uhka on olemassa, mutta sitä ei pidä paisutella. Maahanmuuttajat tai edes yhden maan tai kulttuurin edustajat eivät ole yhtenäinen ryhmä, vaan heillä saattaa olla hyvin erilaisia näkemyksiä väkivallasta.
Väkivaltaa on aina ollut ja tulee aina olemaan.
– Muutos on mahdollinen. Kaikki alkaa asenteista. On paljon, mitä voi tehdä omassa elämässä ja lähipiirissä: jakaa lastenhoitovastuun, opetella tunnistamaan väkivaltaa ja käsittelemään ja hallitsemaan omia tunteitaan.
– Yhteiskunnan tasolla kyse on resurssien suuntaamisesta. Nykyisin esimerkiksi turvakotipaikkoja on aivan liian vähän ja järjestöt tekevät väkivallanehkäisytyötä lyhytaikaisella ja epävarmalla projektirahoituksella. Säästöt näissä asioissa mitataan inhimillisessä kärsimyksessä ja ne ovat huomisen menoja.
Jaa tämä artikkeli: