Valittu kuolema
Heinäkuun kuumaksi keskustelunaiheeksi nousi yllättäen eutanasia. Uutiset kertoivat brittiläisestä säveltäjästä, joka valitsi kuoleman sveitsiläisellä itsemurhaklinikalla, sekä kotkalaisesta poliitikosta, joka järjesti parantumattomasti sairaan äitinsä avustetun itsemurhan Belgiassa. Sen jälkeen aiheesta on keskusteltu vilkkaasti muun muassa Helsingin Sanomien ja iltapäivälehtien nettisivuilla.
Ajatus siitä, että kivuilla ja kärsimyksellä on raja, joka tekee kuolemasta toivotun, on ymmärrettävä. Moni kuolemaa tekevä kristitty on pukenut tämän sanoiksi "kunpa Jumala jo korjaisi taivaan kotiin". Tuntuu myös kauhealta ajatella itseään tai läheisiä elämässä vuosikausia koneiden ylläpitämää keinotekoista elämää. Mutta silti, laillistaessaan aktiivisen eutanasian yhteiskunta astuisi sellaisen rajan yli, jonka jäljet pelottavat. Hyvin usein ihmisen elämänhalun hiipumisen taustalla on sitä paitsi asioita, joita voidaan hoitaa tai helpottaa, kuten esimerkiksi vaikea masennus, kivut tai yksinäisyys.
Sekä kirkko että lääkärien ammattikunnan enemmistö on vastustanut aktiivista eutanasiaa. Kuten Terhokodin ylilääkäri Juha Hänninen sunnuntain Helsingin Sanomissa kirjoitti, on eri asia sallia kuolema kuin tuottaa se. Moni toivoo hoitotestamentissaan, ettei luonnollista kuolemaa pitkitetä hyödyttömillä hoidoilla. On kuitenkin aivan toinen asia velvoittaa toista ihmistä, lääkäriä, pistämään tappava piikki.
Tulisiko tähän tehtävään suostuvista lääkäreistä erityinen ammattikuntansa, kuolinavustajat? Entä millä perusteella lääkäri päätöksen tekisi? Pelkkä potilaan toive, toistuvasti esitettynäkään, ei riitä. Mikä katsottaisiin lainsäädännössä kärsimykseksi? Pitäisikö olla fyysisiä kipuja vai riittäisikö henkinen tuska? Miten varmistettaisiin, että kyseessä on potilaan oma tahto, eikä esimerkiksi omaisten näkemys siitä, että sairaan elämä on tarkoituksetonta?
Kuka ja millä perusteella määrittelisi, millainen elämä on elämisen arvoista? Mitä jos yhteiskunnan kiristyvä taloustilanne alkaisi ohjata päätöksentekoa, kuolema priorisoitaisiin? Miten paljon koko keskustelua ohjaa menestystä, aktiivisuutta ja oman elämän hallintaa korostava arvomaailma, johon hallitsematon kuolema ei sovi?
Jaa tämä artikkeli: