Valokuvan voimaa
Perhealbumi kertoo, miten kotona on jaettu rakkautta ja hyväksyntää.
Perhealbumeihin ikuistetaan hetkiä, joita pidetään muistamisen arvoisina. Yleensä yksi perheenjäsenistä kuvaa ja huolehtii perheen arjen dokumentoinnista.
— Tällöin perhealbumiin rakentuu vain kuvaajan muisti- ja mielikuvien mukainen tarina, taide- ja sosiaalikasvattaja Miina Savolainen kertoo.
Joskus lapsuusalbumin välittämä kuva ja omat muistikuvat lapsuudesta ovat ristiriidassa keskenään. Itse voi muistaa olleensa sisäänpäin kääntynyt ja omissa maailmoissaan viihtyvä lapsi, kun valokuva-albumi taas kertoo tarinaa iloisesta, ulospäinsuuntautuneesta lapsesta. Jos lapsuusalbumissa on vain hymykuvia, tarkoittako se, ettei saanut olla riehakas tai pahalla päällä?
— Perhekuvien emotionaalinen tehtävä on kertoa rakastetun ja omana itsenään hyväksytyn lapsen tarinaa. Perhealbumeista voidaan lukea, miten perheessä säännöstellään hyväksyntää ja rakkautta, Savolainen toteaa.
Isyys puuttuu albumeista
Miina Savolainen korostaa puhuvansa perhekuvista yleisellä tasolla.
— Kukaan ulkopuolinen ei voi tulkita yksittäisen perheen valokuvien merkityssisältöä. Vain perheenjäsenet itse tietävät, mitä kuvat merkitsevät. Sama valokuva voi tuoda perheenjäsenille erilaisia muistoja.
"Valokuva on rakkauden teko. Kuvaaminen kertoo
lapselle, että näin paljon minä sinusta tykkään."
Digikameroiden myötä valokuvien määrä on lisääntynyt valtavasti. Menneinä vuosikymmeninä kamerassa saattoi olla koko vuoden sama filmi, jolle tallennettiin lasten syntymäpäivät, joulupukin vierailu ja perheen yhteinen kesäloma.
Perheen kuvaaminen on perinteisesti ollut miesten tehtävä. Siksi isien kuvat puuttuvat monesta albumista. Toisaalta esimerkiksi sodan käyneille isille kuvaaminen tarjosi väylän osoittaa rakkauden ja hellyyden tunteita perhettään kohtaan. Vielä 1970-luvulla isät viihtyivät enemmän kameran takana.
Savolaisen mukaan olisi tärkeää, että lapsen albumista löytyisi kuvia, joissa lapsi on kuvattu kaksin kunkin sisaruksen kanssa tavalla, joka kuvaa heidän keskinäistä suhdettaan. Samalla tavoin tulisi kuvata lapsi kaksin äidin ja isän kanssa.
— Isät ovat perinteisesti tulleet näkyviksi vauvankylvetyskuvissa. Monen 1970-luvulla syntyneen albumissa on kuva, jossa vauva ja isä nukkuvat yhdessä päiväunia, vauva isän vatsan päällä pötköttäen. Ehkä nämä ovat olleet ainoita hetkiä, jolloin äiti on uskaltanut tai ehtinyt tarttua kameraan, Savolainen pohtii.
Valokuva on rakkauden teko
On hyvin tyypillistä, että perheen esikoisesta ja iltatähdestä löytyy paljon enemmän kuvia kuin keskimmäisestä lapsesta. Vaikka ilmiö selittyisi pikkulapsiperheen kiireellä, keskimmäinen lapsi saattaa tulkita kuvien vähäisyyden merkkinä siitä, ettei häntä rakastettu yhtä paljon kuin muita lapsia.
Miina Savolainen kehottaa vanhempia kuvaamaan lapsen harrastuksia, ystäviä, kiinnostuksen kohteita ja persoonallisia tapoja.
— Valokuva on rakkauden teko. Kuvaaminen kertoo lapselle, että näin paljon minä sinusta tykkään. On tärkeää, että myös aikuinen suostuu lapsen kuvattavaksi. Lapselle se kertoo vastavuoroisuudesta.
Kameraan pitäisi uskaltaa tarttua myös silloin, kun perheessä on kriisi. Valokuvia vaikeista ajoista voi kaivata myöhemmin.
— On tärkeää, että lapsella on valokuvia ajasta, jolloin hän oli esimerkiksi koulukiusattu, tai ajasta, jolloin äidille ja isälle tuli ero. Jos vanhemmat eivät tuolloin jaksa tai muista kuvata lasta, niin esimerkiksi kummi voi tehdä sen.
Valokuvien avulla voi tuoreesti kohdata tunnetasolla vuosikymmeniäkin vanhoja asioita.
— Kun katsoo kuvia lapsuuden vaikeista ajoista aikuisen viisaalla ja armollisella katseella, vanhat haavat voivat korjautua, Savolainen kertoo.
— Vaikka lapsella eron jälkeen olisi aikuisen näkökulmasta katsottuna kaksi perhettä, lapsi itse kokee, että hänellä on vain yksi suuri tunneperhe, johon saattaa kuulua useita aikuisia, sisaruksia ja isovanhempia. On hyvä, jos lapsen annettaisiin koota itselleen albumia, johon hän voi laittaa kuvia kaikista tunneperheensä tärkeistä jäsenistä, Savolainen sanoo.
Kuolema kuvataan etäännytetysti
Suomessa perhekuvaaminen yleistyi 1800-luvulta alkaen etenkin Pohjanmaalla, jonne saapui valokuvaustarvikkeita Amerikan siirtolaisten mukana. Suomessa eli tuohon aikaan vahvana myös kiertävien kyläkuvaajien kulttuuri. Kyläkuvaajien filmille tallentuivat ilot ja surut, arkinen työnteko ja kuolema.
"Arki ja menetykset, se mistä elämä suurelta osin koostuu,
jää kuvista pois."
— Suomessa oli vielä 1900-luvun alussa hyvin tavallista, että vainajat valokuvattiin, Miina Savolainen kertoo.
Maailmansotien aikana ihmiset kokivat niin paljon surua ja kuolemaa ympärillään, että sotien jälkeen keskityttiin kuvaamaan elämän juhlahetkiä.
— Arki ja menetykset, se mistä elämä suurelta osin koostuu, jäi kuvista pois.
Nykyisin kuolema kuvataan hyvin etäännytetysti. Sen sijaan on aivan tavallista ottaa kamera mukaan synnytyssaliin.
— Vielä muutama vuosikymmen sitten synnytyksien kuvaaminen ei olisi tullut kysymykseen, Savolainen sanoo.
Nykypäivänä arvostetaan nuoruutta ja terveyttä. Se näkyy myös perhealbumeissa.
— Sairastuminen ja kehollinen rikkonaisuus eivät näy kuvissa. Sairastumiseen liittyy paljon menettämisen pelkoa tai häpeää. On tavallista, että vakavasti sairastuneet tai mielenterveysongelmista kärsivät perheenjäsenet tai sukulaiset lakkaavat olemasta valokuvissa. Samalla he muuttuvat näkymättömiksi perheen yhteisessä elämäntarinassa.
Valokuva on vahva arvottamisen väline. Saattaa olla, että mummolan kirjahyllyn reunalle asetetaan vain ylioppilaaksi päässeiden kuvat tai hääkuvat.
— Se lapsi, joka ei kirjoittanut ylioppilaaksi tai ei syystä tai toisesta koskaan mennyt naimisiin, voi kokea itsensä perheen mustaksi lampaaksi.
Teini ei tahdo kuvaan
Monet pikkulapset haluavat katsoa omaa valokuva-albumiaan ja kuulla äidin tai isän kertovan kuvista.
— Siinä on kyse identiteetin rakentamisesta. Oleellista on, minkälaista tarinaa kuvat kertovat ja tuleeko niissä esiin lapsen eri luonteenpiirteet, Miina Savolainen sanoo.
— Kuvien katsominen on oman itsen ihmettelyä ja rakastamista. Vanhempien pitäisi tukea tätä.
Pienet lapset esiintyvät valokuvissa usein mielellään. Viimeistään esimurrosiässä lapset tulevat tietoiseksi toisten katseesta. Silloin kuvatuksi tulemiseen liittyy häpeää. Perheen murkku ei suostu kuvaan tai peittää kasvonsa viimeistään salaman välähtäessä.
— Teini ei halua tulla katsotuksi ja kuvatuksi lapsen roolissa. Nuorta tulee kuunnella herkällä korvalla, Savolainen muistuttaa.
— Usein nuorelle sanotaan, että nyt kampaat tukkasi kunnolla rippikuvaan ja irrotat nuo nenäkettingit. Nuori pitäisi kuitenkin hyväksyä kuvaan omana itsenään, tukkastailia myöten.
On tavallista, että omasta albumista puuttuvat murrosiän kuvat. Kuvista kieltäytyminen voi olla kipeä asia. Kuvatuksi tuleminen ja omien kuvien katsominen ovat oman itsen kohtaamista — ja luottamusasia.
— On tärkeää, ettei kuvaaja kävele kuvattavan yli, vaan kysyy miten toinen haluaa tulla kuvatuksi ja nähdyksi. Murrosikäisiä kannattaa myös kehottaa tarttumaan itse kameraan, Savolainen vinkkaa.
Miina Savolaisen perhekuvavinkkejä
- Ota vähemmän, mutta merkityksellisempiä valokuvia.
- Tehkää perheelle useita erilaisia valokuva-albumeja yhden virallisen albumin sijaan. Esimerkiksi harrastuksesta tai lomamatkasta voi tehdä oman albuminsa.
- Jakakaa kuvaajan tehtäviä perheenjäsenten kesken. Antakaa myös perheen pienimpien kuvata.
- Kuvaustilanteessa vastavuoroisuus on tärkeää. Kuvaaja kysyy kuvattavalta, miten hän haluaa tulla nähdyksi.
- Ottakaa lomamatkalle jokaiselle perheenjäsenelle oma kertakäyttökamera mukaan. Jokainen valitsee ottamistaan valokuvista itselleen tärkeimmät laitettavaksi perheen yhteiseen teema-albumiin. Kuvien alle kirjataan kuvaajan perustelut, miksi kuva on valittu albumiin.
- Lapsella voi olla kaksi lapsuuden valokuva-albumia. Toisen voivat tehdä vanhemmat, toisen lapsi saa tehdä itse ja poimia siihen niitä kuvia, jotka ovat hänelle tärkeitä.
Perheen tärkeistä kuvista voi tehdä yhdessä albumin, vaihtuvan seinänäyttelyn tai vaikka digitaalisen esityksen.
"Eniten tulee kuvattua lapsia"
Uusperheen äiti Kirsi Ek pyrkii tallentamaan kameralla myös tavallista arkea.
Koivukylään äskettäin muuttaneet Kirsi, 31, ja Pasi, 35, Ek ovat kiinnittäneet uuden kotinsa seinälle asetelman perheen valokuvista.
— Kuvaan todella paljon. Kuvia on ihan järjetön määrä, Kirsi sanoo.
— Teen sekä Pinjalle että Nooalle omaa albumia. Lisäksi teen perheen yhteistä albumia. Olen teettänyt myös valokuvakirjoja muun muassa lahjaksi mummoille ja kummeille.
Tämä aukeaman kuvat ovat peräisin Kirsin ja Pasin kotialbumista. Heidän uusperheessään on kolme lasta, kolmevuotias Pinja, puolitoistavuotias Nooa ja Pasin 11-vuotias esikoistytär Ida. Äitinsä luona asuva Ida käy Kirsin ja Pasin luona viikonloppuisin ja lomilla.
— Ida on saanut valita itselleen mieluisimpia kuvia. Olen teettänyt ne hänelle kotiin vietäväksi, Kirsi kertoo.
— Meillä Kirsi kuvaa ehdottomasti eniten. Minä kuvaan vain harvoin, mutta autan jos tietokoneella tulee kuvien kanssa teknisiä ongelmia, Pasi toteaa.
Pasin mielestä parhaat kuvat syntyvät hauskoista tilanteista.
— Yleensä kun sellainen tilanne on, kameraa ei ole käsillä. Jos siinä vaiheessa lähtee etsimään kameraa, tilanne ehtii yleensä mennä ohi, hän sanoo.
Kirsi pyrkii tallentamaan albumeille juhlahetkien lisäksi tavallista arkea. Kamera on kulkenut hänen mukanaan, kun on lähdetty lasten kanssa ulos tai vierailtu lasten kavereiden luona.
— Koko perheestä yhdessä on aika vähän kuvia. Aina joku puuttuu. Meidän piti ottaa Nooan kastejuhlissa perhekuva. Se unohtui, mutta lavastimme kuvan myöhemmin, Kirsi kertoo.
Kuva otettiin viikko ristiäisten jälkeen, kun Ida tuli Pasin ja Kirsin luo viikonlopuksi.
— Puimme ylle samat juhlavaatteet. Kuva otettiin kotisohvalla kameran itselaukaisimella, Kirsi muistelee.
— Ida on siinä iässä, että häntä saa toisinaan suostutella kuvattavaksi. Kuvaaminen ei yleensä häiritse Idaa, mutta potrettikuvissa hän ei tykkää esiintyä. Nykyään Ida on alkanut kuvata itsekin. Esimerkiksi lomamatkalla Mallorcalla hän sai ottaa kuvia mummon kameralla.
Pinja on perheen linssilude. Joskus hän laittaa nukkensa riviin ja pyytää Kirsiä kuvaamaan ne. Kerran Pinja meni komeroon ja pyysi kuvaamaan hänet siellä.
— Jossain vaiheessa Pinja alkoi virnistellä kuvissa. Aina kun Pinjalle sanoi "hymyile", hän virnisti. Nykyisin hänelle ei sanota enää kuvaa otettaessa "hymyile", vaan "virnistä", Pasi kertoo.
Pinja katselee mielellään omaa albumiaan ja pikkuveljen kuvia.
— Erityisesti häntä kiinnostavat kuvat, joissa minulla on iso raskausmaha. Hän haluaa yhä uudestaan, että kerron albumin kuvista.
— Lapsia tulee kyllä kuvattua paljon, mutta nykyisin tulee otettua vähän kuvia, joissa olemme Pasin kanssa kaksin, Kirsi havahtuu.
Jaa tämä artikkeli: