Valtiosuhde ei tee valtionkirkkoa
Yli 4,3 miljoonan jäsenen yhteisöllä on väistämättä suhde valtiovaltaan.
Kirkon ja valtion välisissä suhteissa on kyse käytännön ratkaisuista, jotka hyödyttävät molempia osapuolia. Varsinainen valtionkirkko ei luterilainen kirkko ole ollut pitkään aikaan, vaikka merkkinä valtionkirkosta usein nostetaan esille seuraavia asioita. Osaa niistä voidaan pitää valtiokirkollisina piirteinä ja osaa ei.
Eduskunta säätää kirkkolait
Osassa kirkkoa koskevista asioista eduskunnalla on lopullinen päätösvalta. Tämä koskee asioita, joissa se on nähty molempien osapuolten kannalta perustelluiksi. Eduskunta voi kuitenkin vain hyväksyä tai hylätä kirkolliskokouksen ehdotukset kirkkolaiksi. Aloiteoikeus on yksin kirkolla. Viimeksi eduskunnassa hyväksyttiin muutos kirkolliseen äänioikeuteen, joka laski 16 vuoteen.
Kirkon toimintaan julkisoikeudellisena yhteisönä vaikuttavat kirkkolain lisäksi monet muutkin lait, jotka säädetään eduskunnassa. Opillisista asioista, taloudesta ja käytännön toiminnasta kirkko päättää itse.
Varsinainen valtionkirkkojärjestelmä, jossa valtio sitoutuu tiettyyn uskontoon ja käyttää samalla kirkossa ylintä päätösvaltaa, purettiin jo vuoden 1869 Schaumanin kirkkolaissa. Naapurimaassa Ruotsissa kirkko sai näin laajan itsenäisyyden vasta 130 vuotta myöhemmin. Siellä on silti voimassa laki Ruotsin kirkosta ja valtio kantaa kirkon jäsenmaksun verotuksen yhteydessä.
Valtiolliset jumalanpalvelukset
Näkyvä esimerkki valtiokirkollisuudesta ovat valtiopäivien avajaisjumalanpalvelukset ja itsenäisyyspäivän jumalanpalvelus. Niillä on pitkä perinne, eikä eduskunnasta ole esitetty käytännön muuttamista. Eduskunta ja valtiovalta ovat tilaajia, kirkko jumalanpalvelusten toimittaja.
Helsingin tuomiokirkossa pidettävät jumalanpalvelukset ovat nykyisin ekumeenisia eli niiden toteuttamiseen osallistuu muitakin kristittyjä kuin luterilaisia. Jumalanpalveluksiin osallistuminen on vapaaehtoista.
Verotusoikeudesta maksetaan valtiolle
Luterilaisen ja ortodoksisen kirkon jäsenet maksavat kirkollisveroa, joka muodostaa suurimman osan seurakuntien tuloista. Veroprosentti vaihtelee paikkakunnittain. Vantaalla se on maan pienin eli 1 prosentti. Verotusoikeus ei ole ilmainen, kirkko maksaa omastaan valtiolle noin 17 miljoonaa euroa vuodessa.
Vero on julkisoikeudellinen maksu, joka säädetään laissa, joten siinä mielessä se eroaa jäsenmaksusta. Käytännössä kirkollisvero on kuitenkin jäsenmaksu, sillä sitä maksavat vain seurakunnan jäsenet.
Veron hyvä puoli on siinä, että se on tulojen mukaan progressiivinen ja siten oikeudenmukainen. Kaikkein pienimmistä tuloista ei mene kirkollisveroa lainkaan. Keskimääräinen kirkollisvero vuonna 2007 oli koko maassa 287 euroa maksavalta jäseneltä, eli alle euron päivässä.
Kirkko ei verota yrityksiä
Toisin kuin usein väitetään yritykset ja yhteisöt eivät maksa veroa kirkolle. Kirkko saa yritysten valtiolle maksamasta yhteisöverosta kuntien tapaan osuuden korvauksena yhteiskunnallista tehtävistään. Toinen tapa korvata nämä tehtävät olisi maksaa kirkolle suoraa tukea valtion budjetista. Silloinkin tuki maksettaisiin verovaroista.
Kirkon saaman osuuden perusteena ovat hautaustoimi, kirkonkirjojen pitoon liittyvät väestökirjanpidolliset tehtävät sekä kulttuuriperinnön hoito- ja ylläpitotehtävät eli huolehtiminen vanhoista rakennuksista.
Vuonna 2007 kirkko sai yhteisöveron tuotosta 118,4 miljoonan euron osuuden. Seurakuntien tilinpäätösten mukaan hautaustoimen kustannukset olivat 101,6 miljoonaa euroa, kirkonkirjojen pitokustannukset 21 miljoonaa euroa ja kulttuuriperinnön hoito- ja ylläpitokulut 12,1 miljoonaa. Yhteensä ne olivat 134,7 miljoonaa euroa eli selvästi enemmän kuin yhteisöveron tuotto.
Mainittujen tehtävien lisäksi kirkko tekee muutakin yhteiskunnan kannalta tärkeää työtä, kuten diakoniatyötä ja perheneuvontaa, joissa avun tarvitsijalta ei kysytä uskontoa.
Hautausmaiden hoito määrätty kirkolle
Hautatoimilaissa hautausmaiden ylläpitäminen määrättiin seurakuntien velvollisuudeksi. Kirkon vastaiset tahot ehdottavat usein hautausmaiden kunnallistamista, mutta kunnat eivät ole halukkaita ottamaan itselleen tätä tehtävää. Suomen kuntaliitto antoi uskonnonvapauskomitealle lausunnon, jossa se hyvin painokkaasti vastusti hautatoimen kunnallistamista.
Kirkko vastaa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaikista hautausmaista. Uskonnonvapaussyistä on seurakuntien ylläpitämien hautausmaiden yhteyteen perustettu tunnustuksettomia hauta-alueita, mutta niille ei ole vielä haluttu haudata montaakaan vainajaa.
Hauta- ja hautausmaksut ovat samat kaikille kunnan asukkaille riippumatta siitä, kuuluiko vainaja eläessään kirkkoon vai ei. Kirkko ei peri kirkkoon kuulumattomien vainajien omaisilta ylihintaa, päinvastoin kirkkoon kuuluvat tukevat verovaroillaan myös kirkkoon kuulumattomien hautaamista. Hautausmaiden kuluista vain pieni osa kerätään maksuina omaisilta, suurin osa katetaan yhteisöverolla ja osa kirkollisverolla.
Sotilailla ja vangeilla oikeus uskontoon
Sotilaspapit eivät ole vain suomalainen ilmiö, vaan heitä on muissakin kristillisen kulttuurin maissa. Papit eivät ole armeijassa siunaamassa sotaa, vaan tukemassa siellä palvelevia ihmisiä.
Valtion näkökulmasta sotilaspapit ovat tarpeen, koska valtio haluaa antaa kansalaisilleen eettistä, henkistä ja hengellistä tukea myös poikkeusoloissa. Kirkkoon kuulumattomien varusmiesten ei tarvitse osallistua armeijan hengellisiin tilaisuuksiin, vaan heille voidaan järjestää korvaavaa elämänkatsomuksellista ohjelmaa. Uskontopakkoa ei ole.
Uskonnonharjoitus on perusoikeus, joka kuuluu myös vangeille. Vankilapapit ovat tukena vankien kuntouttamisessa ja heistä on apua myös vankilan henkilökunnalle. Vankilapappeja on myös muissa maissa.
Uskonnonopetus ei ole tunnustuksellista
Uskonnonopetus ei ole vuosikausiin ollut tunnustuksellista. Nykyisin puhutaan oppilaan oman uskonnon opettamisesta. Eri uskontokuntiin kuuluvat saavat koulussa oman uskontonsa opetusta, uskontokuntiin kuulumattomille opetetaan elämänkatsomustietoa.
Tunnustuksellisen uskonnonopetuksen ja oman uskontokunnan mukaisen opetuksen välillä on tärkeä pedagoginen ero. Opetus ei pyri sitouttamaan oppilaita uskontoon, vaan opettamaan heille asioita niin omasta kuin muista uskonnoista, uskontojen merkityksestä ja eettisistä kysymyksistä sekä auttamaan heitä oman katsomuksen rakentamisessa ja eri tavoin uskovien ymmärtämisessä.
Tavoitteena on oppilaan johdattaminen uskonnolliseen ja kulttuuriseen yleissivistykseen. Se onnistuu helpoimmin tutulta pohjalta, oman uskonnon ja kulttuurin näkökulmasta. Eri uskontojen tuntemuksella ja arvojen pohdinnalla on entistäkin suurempi merkitys monikulttuuristuvassa Suomessa.
Kirkko nimittää itse piispat
Vieläkin yleinen kirkon ja valtion suhteisiin liittyvä myytti on piispojen nimitysoikeus. Presidentti ei enää nimitä piispoja, vaan kirkko valitsee piispansa itse.
Emeritusprofessori Juha Seppo: "Valtionkirkollisuuden korostaminen on propagandaa"
Kirkkohistorian emeritusprofessori Juha Sepon mukaan kirkon vastustajien tapa puhua valtionkirkosta on ideologista puhetta, propagandaa. Sen tarkoitus on leimata ja halventaa kohdettaan.
— Luterilaisen kirkon suhteessa valtiovaltaan on valtiokirkollisia piirteitä, mutta ne ovat sen verran vähäisiä, että vain ideologisella tasolla siitä on jotakin irti otettavissa. Varsinainen vastustaja on kirkko ja uskonnot ylipäänsä, mutta kun sanoo toimivansa valtionkirkkoa vastaan, se kuulostaa paremmalta.
Juha Seppoa voi pitää yhtenä Suomen johtavista kirkon ja valtion välisten suhteiden asiantuntijoista. Hän on ollut mukana muun muassa parlamentaarisessa Kirkko ja valtio –komiteassa ja uskonnonvapauslakia uudistaneessa komiteassa. Hän on myös tutkinut vapaa-ajattelijoiden historiaa.
— Uskonnonvapaus on suomalaisessa yhteiskunnassa hyvin laajasti toteutunut, myös uskonnottomien oikeudet. Historian aikana niissä on ollut paljon korjaamisen varaa, mutta jos jotakin vielä on, se ei johdu lainsäädännöstä. Se kyllä takaa niin negatiivisen kuin positiivisen uskonnonvapauden.
Ideologiseen puheeseen liittyy sekin yllättävä piirre, että äärisuunnat — kiihkeimmät kirkon vastustajat ja innokkaimmat fundamentalistit — löytävät siinä toisensa. Kummatkin puhuvat esimerkiksi "muodollisista kristityistä" ja haluavat siten itse toisten puolesta määritellä, kuka on oikea kristitty.
Luterilainen kirkko käyttää itsestään nimitystä kansankirkko. Tämä on Juha Sepon mukaan sosiologinen termi ja pitää paikkansa. Kirkkoon kuuluu selkeä enemmistö suomalaisista ja sen päätöksenteossa on pyritty huolehtimaan siitä, että seurakuntalaisten — eikä vain työntekijöiden — ääni kuuluu.
— Mutta kun käytetään sanaa valtionkirkko oikeudellisena terminä, niin voisi sanoa, että meillä on siitä eräänlainen kevytversio. Kirkon ja valtion välillä on siteitä, jotka johtuvat kirkon yhteiskunnallisesta asemasta, mutta ne eivät ole sellaisia, jotka saattaisivat kirkon riippuvaiseksi valtiosta tai valtion kirkosta.
Valtion ja kirkon välillä on vuorovaikutussuhde, joka on hyödyllinen kummallekin.
— Kirkon ja valtion yhteistyö on lisääntynyt ja myös kuntatasolla kunnat ja seurakunnat toimivat entistä useammin yhdessä esimerkiksi auttamistyössä. Se on järkevää, pohtii Seppo.
Vahvin valtiokirkollinen piirre on se, että eduskunta osallistuu kirkkolain säätämiseen. Toinen on kirkon verotusoikeus, koska se perustuu verolakeihin, jotka säädetään eduskunnassa.
— Toisaalta kirkollisvero poikkeaa valtion ja kunnan veroista siinä, että sitä ei ole pakko maksaa. Jos ei kuulu kirkkoon, ei maksa myöskään kirkollisveroa. Tämä tuo siihen jäsenmaksun luonteen. Yhteisövero on korvausta kirkon yhteiskunnallisista tehtävistä, kuten hautausmaiden hoidosta. Vaihtoehtona on hautausmaiden kunnallistaminen, mutta kun asiaa on kysytty, kunnissa on suorastaan säikähdetty, mainitsee Seppo.
Vuotuiset juhlajumalanpalvelukset ovat jäänne valtiokirkollisuuden ajasta. Koska ne ovat vapaaehtoisia, voitaisiin Sepon mukaan aivan yhtä hyvin puhua kansanedustajien kirkkopyhistä. Koska kansanedustajillakin on uskonnonvapaus, heillä on oikeus käydä kirkossa.
— Kirkkopakkoa ei ole, ei myöskään armeijassa tai vankiloissa.
Uskonnonopetus puolestaan ei ole enää tunnustuksellista, saati kirkon järjestämää.
— Uskonnonopetus lähtee oppilaan oikeudesta oppia omaa uskontoa. Se, että opetusta saa koulussa, on yhteiskunnan etu. Olisiko parempi, jos se jätettäisiin koraani- ja raamattukoulujen tehtäväksi? Jos ei kuulu mihinkään uskontokuntaan, saa elämänkatsomustiedon opetusta. Se, että asia ratkeaa vanhempien mukaan, on linjassa kansainvälisten ihmisoikeuksien kanssa. Siinä seurataan kotien kasvatusoikeutta.
Jaa tämä artikkeli: