Vammaisten oikeuksien puolustaja
Edward Bagandashwa menetti lapsena näkönsä onnetto­muudessa.

Edward Bagandashwa menetti lapsena näkönsä onnetto­muudessa.

Vammaisten oikeuksien puolustaja

Edward Bagandashwa oppi äidiltään päättäväisyyttä.

Tansanialainen erityisopetuksen asiantuntija Edward Bagandashwa, 55, kävi kesällä Suomessa kertomassa vammaisten ihmisoikeuksien toteutumisesta kotimaassaan.

– Vammaisiin suhtautuminen on usein kielteistä, hän sanoo.

– Voidaan yhä ajatella, ettei vammaisiin kannata käyttää yhteiskunnan varoja. Niinpä on vammaisia lapsia, jotka elävät piilotettuina koteihinsa eivätkä käy koulua. Ei edes ajatella, että he voisivat käydä koulua.

Toisaalta Tansaniassa ei ole tarpeeksi koulujakaan, ei koulurakennuksia eikä päteviä erityisopettajia. Rahasta on pulaa. Koulutusta kustannetaan sekä valtion että yksityisin varoin.

– Koulutuskaan ei takaa, että loppuelämä sujuisi hyvin. Monet vammaiset ovat työttömiä. On ponnisteltava sen puolesta, että yksityiselle sektorille syntyisi työpaikkoja vammaisille.

Bagandashwa tuntee asian perin pohjin. Hän on toiminut Tansanian presidentin Jakaya Kikweten nimittämän kansallisen vammaisneuvoston puheenjohtajana.

– Tansaniassa vammaisuuteen luetaan virallisesti näkö- ja kuulovammat sekä henkiset ja fyysiset vammat. Lisäksi Tansaniassa on tuhansia albiinoja. Erilaisia sosiaalisia ja käytöshäiriöitä pidetään vaikeuksina, joiden pitäisi hoitua yleisopetuksen piirissä, Bagandashwa kertoo.

Edward Bagandashwa on itsekin vammainen. Hän syntyi näkevänä, mutta menetti näkönsä onnettomuudessa jo lapsena. Hänen vanhempansa tekivät kaikkensa varmistaakseen, että hän saisi hyvän koulutuksen.

– Tai isäni oli sitä mieltä, et­tei­vät sokeat voi käydä koulua. Äitini piti tuollaisia puheita roskana. Hänen mielestään minun piti käydä koulua.

Edward kasvoi 17-lapsisessa perheessä. Isällä oli useampia vaimoja. Äiti perusteli näkemystään koulunkäynnin tarpeellisuudesta kahdella asialla. Hänelle oli sairaalassa vakuutettu, että sokeakin pystyy vaikka mihin. Hän oli myös omin silmin nähnyt kaksi sokeaa poikaa, jotka olivat koulussa.

Perhe asui Luoteis-Tansa­nias­sa. Matka anglikaanikirkon vuonna 1950 perustamaan sokeiden poikien kouluun Bwigiriin oli pitkä ja hankala.

– Kouluvuoteen kuului kaksi kolmen viikon lomaa. Niiden aikana oli pakko matkustaa kotiin. Kotimatkaan kului kokonainen viikko. Valtio maksoi matkan, Bagandashwa muistelee.

Äidin päättäväisyys on vienyt pitkälle. Kouluvuosiensa jälkeen Edward Bagandashwa opiskeli Dar es Salaamin yliopistossa. Sitten hän työskenteli toistakymmentä vuotta historian ja yhteiskuntaopin opettajana.

Sen jälkeen hänelle tarjoutui mahdollisuus paneutua erityisopetuksen kysymyksiin tohtoriopinnoissa Manchesterissä. Tätä nykyä hän toimii kasvatustieteellisen tiedekunnan dekaanina SEKOMU-yliopistossa.

Toisinaan hänen voi myös kuulla saarnaavan Lusothon katedraalissa tai Magambon kirkossa, vaikkei hän teologi eikä pappi olekaan.

– Olen kuulunut luterilaiseen kirkkoon koko ikäni. Saarnaaminen on taidetta, hän toteaa hymyillen.

Kun paljon matkustava Edward Bagandashwa nousee lentokoneeseen valkoisen kepin kanssa, hänellä on aina mukanaan sokeainkirjoituskone. Vammaisten puolesta riittää työtä niin kotimaassa kuin ulkomailla. Monenlaisten tehtävien lisäksi häntä odottaa myös perhe, vaimo ja neljä 6–19-vuotiasta lasta.


Suomen Lähetysseuran Tasaus-kampanja auttaa kehitysmaiden vammaisia. Lisätietoja: www.tasaus.fi.
 

Jaa tämä artikkeli: