Isä Mikael Sundkvist aloitti työnsä Vantaalla viime keväänä.
Vanhoilla jäljillä
Moniarvoinen maailma oli haaste varhaisille kristityille. Niin se on nykyisillekin, arvioi ortodoksipappi Mikael Sundkvist.
Ortodoksisella kirkolla on vastassaan samat maallistumisesta ja yhtenäiskulttuurin hajoamisesta johtuvat haasteet kuin luterilaisellakin, sanoo isä Mikael Sundkvist, joka toimii pappina Vantaalla. Sundkvistin mukaan kirkollisesti aktiivisia on vain pieni joukko ortodokseista, eikä kirkon jäsenyys ole kaikille itsestäänselvyys: esimerkiksi television Homoilta näkyi eropiikkinä myös ortodoksisissa seurakunnissa.
Vantaalla ei ole omaa ortodoksista seurakuntaa, vaan vantaalaisortodoksit ovat Helsingin seurakunnan jäseniä. Toimintaa Vantaalla on ollut jo 25 vuotta ja sitä juhlittiin viime sunnuntaina. Aluksi ortodoksit kokoontuivat omakotitalosta remontoidussa toimintakeskuksessa. Vuonna 1997 valmistui Kristuksen taivaaseen astumisen kirkko Tikkurilaan.
Vantaalla on oma pappi ja kanttori, mikä tarkoittaa sitä, että Tikkurilassa järjestetään liturgia eli ehtoollisjumalanpalvelus joka sunnuntaiaamu ja vigilia lauantai-iltaisin. Torstai-iltaisin kirkossa on ehtoopalvelus. Niiden lisäksi järjestetään kirkkovuoden juhliin liittyvät muut palvelukset. Kerran kuukaudessa lauantaiaamuna pidetään jumalanpalvelus Myyrmäen luterilaisen kirkon tiloissa Pyhän Martin kappelissa.
Ortodokseja on Vantaalla noin 2600. Helsingin ortodoksisessa seurakunnassa, joka kattaa koko Uudenmaan alueen, on noin 20 000 jäsentä. Kaikkiaan Suomen ortodoksisessa kirkossa on jäseniä noin 60 000. Jäsenmäärä on ollut kasvussa viimeiset parikymmentä vuotta.
— Kasvu johtuu aikuisena kirkkoon liittyvistä ja maahanmuuttajista. Ilman heitä jäsenmäärä vähenisi, sillä useimmat ortodoksien avioliitot ovat seka-avioliittoja, eikä ole mitenkään itsestään selvää, että niissä syntyneet lapset kastetaan ortodokseiksi, Sundkvist kertoo.
Yksi ortodoksisen kirkon suurimmista haasteista on Mikael Sundkvistin mukaan se, miten pysyä uskollisena omalle perinteelle eristäytymättä muusta yhteiskunnasta. Suomen ortodoksit ovat hänen mukaansa hyvin suomalaisia identiteetiltään ja haluavat toimia osana suomalaista yhteiskuntaa, mikä on toisinaan johtanut siihen, että vaikutteita on otettu vastaan kritiikittömästi.
— Suomen itsenäistymisen jälkeen kirkko yritti monin tavoin sopeutua muuhun suomalaiseen kulttuuriin. Sellaisia olennaisesti perinteeseemme kuuluvia tapoja kuten pyhien, Jumalanäidin tai reliikkien kunnioitusta tai esimerkiksi ristisaattoja saatettiin jättää vähemmälle huomiolle. Nykyisin tilanne on muuttunut muun muassa ekumeenisen liikkeen ansiosta, kun on huomattu muiden arvostavan meidän perinnettämme.
— Me olemme osa maailmanlaajaa ortodoksista kirkkoa, jolle yhteinen traditio on ensisijaisen tärkeä ja sitova. Jos ajatellaan vaikka erilaisia perhemalleja, nykyistä kehitystä ja arvojen muutosta on vaikea sovittaa yhteen ortodoksisen perinteen kanssa, Sundkvist lisää.
Mikael Sundkvist on paitsi Vantaan ortodoksien pappi, myös teologian tohtori, jonka väitöskirja käsitteli apostoli Paavalin teologiaa.
— Papin työ on niin kiireistä, ettei tutkimuksen tekemiselle ole nykyisin aikaa. Sitä kyllä kaipaisin, Sundkvist huokaa.
Pientä lohtua hänelle ovat tuoneet varhaisia kristittyjä käsittelevän yleistajuisen kirjan kirjoittaminen kustantajan tilauksesta ja tuntiopettajan tehtävät katolisessa jesuiittojen korkeakoulussa Ruotsissa.
Vaikka aikaa on kulunut lähes 2000 vuotta, Sundkvist löysi varhaisten kristittyjen tilanteesta jotain tuttua. Hekin elivät globaalissa kulttuurissa. Rooman valtakunta kattoi suuren osan silloisesta tunnetusta maailmasta. Siellä vallitsi hellenistinen kulttuuri ja kreikan kielellä pärjäsi melkein missä kolkassa tahansa, siinä missä nykyisin englannilla.
— Nykyisin ihmiset ovat individualisteja ja valitsevat itse oman uskonnollisen cocktailinsa. Ei se ole uutta. Myös ensimmäiset vuosisadat olivat uskonnollisesti heterogeenista aikaa. Erilaisia uskontoja oli paljon, ja uusia uskonnollisia liikkeitä tuli idästä jatkuvasti. Vallanpitäjien näkökulmasta kristinuskokin oli aluksi vain jokin outo lahko.
Varhaisten kristittyjen maailmaan ja heitä koskevaan tutkimukseen perehtyessään Mikael Sundkvist hämmästyi siitä, kuinka vähän — vain muutamia tuhansia — kristittyjä ensimmäisinä vuosikymmeninä oli. Miten on sitten mahdollista, että kristinusko, jolla oli aluksi vain kourallinen seuraajia, selvisi erilaisten lahkojen kilpailusta ja kasvoi lopulta maailman suurimmaksi uskonnoksi? Sundkvist naurahtaa, että pappina hän voisi sanoa, että niin kävi, koska Jumala niin halusi. Tutkijana puhuessaan hän ei voi vedota Jumalan tahtoon, vaan joutuu etsimään inhimillisiä syitä.
Yksi niistä inhimillisistä syistä saattoi Sundkvistin mukaan olla se, että naiset ja lapset kokivat asemansa kristittyjen joukossa turvallisemmaksi, opettivathan kristityt yksiavioisuutta ja uskollisuutta ja vastustivat lasten heitteillejättöä ja abortteja, jotka Rooman valtakunnassa olivat yleisesti hyväksyttyjä.
Toinen menestystekijä saattoi olla yksijumalaisuus, jolle uskonnollisesti kirjavassa ajassa oli tilausta.
— Monet pitivät Rooman pakanajumalia liian inhimillisinä. Juutalaisuutta arvostettiin monoteismin vuoksi, mutta juutalaisten yhteisö oli aika suljettu, eikä syntyperältään ei-juutalaisten ollut helppo liittyä siihen. Kristittyjen yhteisö oli avoimempi, eikä kääntyviltä pakanoilta vaadittu ympärileikkausta, Sundkvist sanoo.
Lisäksi kristinuskossa oli hyvin vahva sosiaalinen ulottuvuus. Heikoista pidettiin huolta.
— Mutta eivät ensimmäisetkään kristityt olleet täydellisiä. Se käy selvästi ilmi Uudesta testamentista, joka kertoo heidän erimielisyyksistään.
Kristinusko oli varhaisvaiheessaan kaupunkilaisten uskonto. Seurakuntia perustettiin aluksi Rooman valtakunnan suuriin kaupunkeihin. Tutkijat ovat olettaneet, että uusi uskonto levisi pääasiassa henkilökohtaisten kontaktien kautta.
— Oletusta on perusteltu sillä, että nykytutkimuksissa on todettu massajulistamisen julkisilla paikoilla olevan varsin tehoton tapa levittää uskontoa. Esimerkiksi mormonikirkko kasvaa tehokkaasti ystävyys- ja perhesuhteiden välityksellä. Kristinuskon leviämiselle oli aikoinaan olemassa jo valmis verkosto: Palestiinan ulkopuolella diasporassa elävät juutalaiset, Mikael Sundkvist sanoo.
Siinä vaiheessa, kun keisari Konstantinus 300-luvulla alkoi suosia kristinuskoa, se oli jo levinnyt ympäri Rooman valtakuntaa. Sundkvist arvioi, että luultavasti Konstantinus valitsi kristinuskon siksi, että se näytti elinvoimaiselta. Tuolloin kristinuskosta oli tullut myös aiempaa salonkikelpoisempi: 200-luvun paikkeilla oli alkanut tulla kirjoittajia, jotka nostivat kristillisen teologian samalle älylliselle tasolle filosofian kanssa.
Jaa tämä artikkeli: