Vankileirejä yhdistää nöyryytys
Andrei Pogozev: Pako Auschwitzista. Minerva 2008. Lars Westerlund: Saksan vankileirit Suomessa ja raja-alueilla 1941–1944. Tammi 2008. Mahvish Rukhsana Khan: Guantánamon päiväkirja. Todistajana van-kileirillä. Minerva 2008.
Mitä yhteistä voi olla toisen maailmansodan aikaisilla saksalaisilla keskitys- ja vankileireillä ja Guantánamolla? Vaikka ensin tuntuu, ettei Auschwitzia ja nykypäivän terroristeiksi epäiltyjen vankileiriä voi millään verrata, leirikokemuksista lukiessa löytyy ikäviä yhtäläisyyksiä.
Yhteistä menneen ajan ja nykypäivän vankileireille on nöyryytys ja ihmisarvon riisto. Auschwitzissa vankeja ei oikeastaan edes pidetty ihmisinä. Saksalaisten sotavankileireillä Suomessa kohtelu ei ollut sentään yhtä äärimmäistä, vaikka kuri olikin ankara ja julmuudet yleisiä.
Guantánamossa vangit pysyvät hengissä ja saavat ruokaa, mutta nöyryyttäminen on arkipäivää. Matkalla Guantánamoon monet ovat joutuneet kokemaan myös julmaa kidutusta, joka on räikeässä ristiriidassa Yhdysvaltain omien arvojen ja lainsäädännön kanssa, esimerkkinä vaikkapa 80-vuotiaan Haji Nusrat Khanin tapaus. Halvaantunutta vanhusta oli hakattu ja pakotettu pitämään käsiään pitkiä aikoja ojennettuna. Hänet oli sidottu lankkuun ja jätetty makaamaan maahan, ja hänen silmänsä oli sidottu päiväkausiksi.
Guantánamon päiväkirjan on kirjoittanut Yhdysvalloissa syntynyt ja kasvanut naisjuristi Mahvish Rukhsana Khan, jonka perhe on lähtöisin Afganistanista. Hän teki lakiasiaintoimiston lähettämänä vapaaehtoistyötä monen vangin asianajajana sen jälkeen, kun heidän ylipäänsä sallittiin hankkia itselleen asianajaja.
Khan valmistautui kohtaamaan terroristeja, joita leirillä toki on. Yllätyksekseen hän kuitenkin havaitsi, että Guantánamoon oli päätynyt myös iso joukko syyttömiä ihmisiä, monet rahanahneen ilmiannon tai klaanivihan vuoksi. He viettivät leirillä vuosikausia ilman, että heille annettiin mahdollisuutta todistaa syyttömyytensä. Khanin kirja kertoo näiden vankien tarinoita ja on ajatuksia herättävää luettavaa.
Auschwitzin keskitysleiristä on kirjoitettu monta kirjaa, mutta Andrei Pogozevin tarinassa Pako Auschwitzista on tuore näkökulma. Itselleni ainakin oli uutta, että keskitysleiristä todella pääsi pakoon vankeja, ei monta, mutta kuitenkin. Tykistöupseeri Pogozev oli yksi 10 000 neuvostosotilaasta, jotka vuonna 1941 kulkivat sisään keskitysleirin portista. Vuoden kuluttua heistä oli hengissä enää 100.
Pogozev oli yksi avaintodistajista Frankfurtissa vuonna 1967 pidetyssä oikeudenkäynnissä, jossa muutamia leirin entisiä vartijoita tuomittiin. Hänen tarinansa on karmiva, mutta myös rohkaiseva. Kaikesta väkivallasta, nälästä ja orjatyöstä huolimatta oli vankeja, joista natsit eivät saaneet tuhottua toivon liekkiä.
Suomalaisittain ikävää historiaa ovat saksalaisten liittolaistemme Suomen alueella ja lähiympäristössä pitämät sotavanki-, työ- ja rangaistusvankileirit. Jälkimmäisissä rangaistiin omia sotilaita rikkomuksista. Lars Westerlundin kirjassa käydään tieteellisellä tarkkuudella läpi jokainen leiri. Mittavan todistusaineiston valossa ei jää epäselväksi, miten kovalla kädellä vangiksi saatuja neuvostosotilaita usein kohdeltiin. Leireistä monet sijaitsivat lähellä suomalaisasutusta, joten ei voi sanoa, ettemme olisi tienneet.
Jaa tämä artikkeli: