Vapaaehtoistyöntekijä on monen vanhuksen turva
Dagmar ”Mari” Immonen, 98, elää yksin Kalliossa. Seija Riska on vuoden ajan käynyt Mari-rouvan luona kaksi kertaa viikossa.

Dagmar ”Mari” Immonen, 98, elää yksin Kalliossa. Seija Riska on vuoden ajan käynyt Mari-rouvan luona kaksi kertaa viikossa.

Vapaaehtoistyöntekijä on monen vanhuksen turva

Arimmat ja heikommat vanhukset jäävät liian helposti vapaaehtoisavun ulkopuolelle.

Helsingissä on satoja vapaaehtoisia, jotka auttavat vanhuksia. Eniten apua saavat suhteellisen hyväkuntoiset seniorit, jotka jaksavat itse tulla vanhusten palvelukeskuksiin. Kotona käyvän vapaaehtoisen voi saada vanhus, joka pystyy ottamaan yhteyttä tai jonka puolesta joku ottaa yhteyttä ja jolla ei juuri ole muisti-, mielenterveys- tai päihdeongelmia. Arimmat ja heikoimmat jäävät vapaaehtoisavun ulkopuolelle.

Seurakuntien vapaaehtoisista suurin osa on eläkeläisiä. He saattavat vanhuksia näiden menoissa tai vaikka hoitavat kirkon aulakahvilaa.

– Yksinäisiä löytyy myös erilaisten päivätempausten kautta, sanoo Paavalin seurakunnan diakoni Anna Kalske.

Hän korostaa, että yksinäisyyttä on kaikissa ikävaiheissa, ei vain kotiin yksin jääneillä.

– Vapaaehtoisia tarvitaan pitämään auki matalan kynnyksen paikkoja, jonne kuka vaan voi tulla toisten pariin. Vapaaehtoiset myös ohjaavat vanhusten vertaisryhmiä, Kalske sanoo.

 

Yksinäisyyttä on kaikissa ikävaiheissa.

Malmin seurakunnan diakoni Elise Hartosen mukaan uusia vapaaehtoisia – miehiä ja nuoria aikuisia – on ilmaantunut Suurella sydämellä -verkoston myötä. Verkosto on tänä vuonna Yhteisvastuukeräyksen kotimaankohde.

– Mutta vanhuksen ja vapaaehtoisen kohtaamista ei voi ennakoida. Jompikumpi ei ehkä haluakaan sitoutua suhteeseen, hän toteaa.

Kotihoidosta tulee harvoin yhteydenottoja. Esteenä lienee kiire. Diakoni kaipaisikin neuvonpitoa kotihoidon kanssa kotiin jumittuneiden löytämiseksi.

– Voisi myös miettiä uusia työmuotoja, vaikka vanhusryhmiä. Vapaaehtoisia tarvittaisiin motivoimaan yksinäisiä ja tuomaan heitä ryhmiin.

Runsaasti vapaaehtoisia välittää HelsinkiMissio. Vanhuksia autetaan keikkaluonteisesti arjen askareissa, ulkoilussa tai asioimisessa.

– Tärkeintä on vastavuoroisuus. Seniorin tulee tietää, kuka häntä on tulossa tapaamaan juuri tänään, sanoo HelsinkiMission vapaaehtoistoiminnan päällikkö Marika Aro.

Helsingin Diakonissalaitoksen Seniori Vamos -hanke tekee etsivää vanhustyötä Kalliossa. Tietoa yksinäisistä saadaan verkostojen, erityisesti kotihoidon kautta. Kun tieto tulee, ensimmäiselle käynnille vanhuksen luo lähtee aina kaksi ihmistä.

Seniori Vamos toimii yhden luukun periaatteella. Tarpeen mukaan tehdään vaikka mitä: autetaan paperiasioissa, viedään lääkäriin, hommataan kotikampaaja, etsitään oma vapaaehtoinen.

– Näemme paljon vaivaa sopivan parin – vanhuksen ja vapaaehtoisen – mätsäyttämiseksi. Emme edellytä, että vanhuksen on oltava täysin klaari. Muistisairaus tai mielenterveysongelmat eivät ole turvallisuusriski, projektipäällikkö Tarja Jalli sanoo.

– Emme myöskään edellytä vapaaehtoiselta kouluttautumista. Ihmisyys ei vaadi koulutusta. Aloittaa voi rohkeasti heti, emme lähde liikkeelle uhan kautta

Seniori Vamoksen vapaaehtoisista suurin osa on työikäisiä.

Kirkon vapaaehtoistyö on Jallin mukaan liian kesyä ja raamitettua. Siksi niin moni vanhus kuin vapaaehtoinenkin jää turhaan odottamaan.

– Avustavien vapaaehtoistehtävien sijaan tarvitaan enemmän läsnäoloa vanhojen ihmisten kanssa, hän kiteyttää.

Myös eri tahojen yhteistyö on välttämättömänä. Mutta sen esteenä on yksityisyyden- ja tietosuoja.

– Kodinhoidon työntekijä ei voi natsauttaa yhteen samassa rapussa asuvia senioreita, jotka pystyisivät käymään toistensa luona! Olemmeko itse vetäneet rajoja, jotka suojelevat yksinäisyyttä?

 

Olemmeko itse vetäneet rajoja, jotka suojelevat yksinäisyyttä?

Palavereissa kotihoidon kanssa on Jallin mukaan kuitenkin todettu, että yhdessä voidaan tietää paljonkin asioita. Tietosuoja ei ole esteenä silloin, kun vanhus pidetään kaikessa mukana ja toiminta on avointa.

Tavallista naapuruutta ja kansalaisuutta tarvitaan myös. Nyt moni tuntee huolta kanssaihmisistä, mutta ei tiedä mitä voisi tehdä ja kääntyy hämillään pois.

– Lähimmäisyys on hämärtynyt meiltä, vaikka se on pieniä asioita. Voit katsoa kohden, voit hymyillä. Voit antaa vähän aikaasi. Jos sinulla on huoli naapurista, voit soittaa ovikelloa. Tärkeää on että reagoidaan – osoitetaan että nähdään toinen ihminen, entinen merimiespappi Tarja Jalli sanoo.

Lopuksi hän muistuttaa, että vanhuskin on mukana vapaaehtoisesti. Jos vanhan ihmisen omaa ääntä ei kuulla, kaikki on turhaa.

– Vanhus voi olla maailman yksinäisin ja asua maailman ankeimmassa kodissa, mutta jos hän ei apuamme halua, hänen tahtoaan on kunnioitettava. Myös muistisairaat pystyvät ilmaisemaan tahtonsa.

 

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: