Vapise, pelkää ja valpastu
Lasten kasvattaja tietää, mikä tepsii. Uhkailu, lahjonta ja kiristys ovat käytössä kaikissa perheissä. Emme ole ylpeitä siitä, me vanhemmat ja isovanhemmat. Yritämme vain päästä pälkähästä.
Kristillisessä uskossa noiden kolmen luulisi olevan vielä vahingollisempia, mutta ihme kyllä sekä kristillinen puheenparsi että sen lähde, Raamattu, käyttävät uhkailua, lahjontaa ja kiristystä sumeilematta. ”Jos et tee parannusta, joudut kadotukseen.” ”Varo! Jumala rankaisee!” ”Kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.”
Ihmisen käsissä rakkaudesta ja hyvyydestä katoaa kaikki hyrinä. Seimeen kapaloitua odottaessani minun onkin lempeän avautumisen sijaan kestettävä heristelevän sormen uhkaa. Ensi sunnuntain evankeliumitekstissä on varoituksen sana: ”Valvo, että olisit valmis, kun Jeesus tulee.” Toinen teksti julmistelee: ”Jos palvelijani luopuu, en häntä hyväksy.” Psalmia varjostaa uhkaava katse, jonka alla pitää anella turvaa: ”Anna meidän elää, me (olemme ihan kilttejä ja) huudamme sinun nimeäsi.”
Miksi kristillisessä uskossa on niin paljon pelkoa? Miksi pelolla niin usein halutaan hallita muita?
Rakas profeetta Jesaja, ilman sinua sytyttäisin toisen adventtikynttiläni ristiriitaisin mielin. Mutta sinä lupaat minulle, sydämessäni hätäilevälle, ettei tarvitse pelätä. On nimittäin lähellä se hetki, jolloin rampa hyppii kuin kauris, mykän kieli laulaa, lähteet puhkeavat autiomaahan ja vuolaina virtaavat purot arolla.
Jaa tämä artikkeli: