Kuva: Lotta Numminen
Vartin retriitti: Koti-ikävä
Ehkä taivasikävä on elämän kaipaamista.
Koskaan en muista tunteneeni taivasikävää. Siis sellaista, että olisin kaivannut pois tästä elämästä johonkin tulevaan. Johonkin iankaikkiseen autuuteen.
Joitakin kuolleita ihmisiä tosin on kova ikävä, mutten laske sitä taivasikäväksi, sillä en niinkään kaipaa heidän luokseen taivaaseen. Ottaisin heidät mieluummin takaisin tänne.
Joskus kun elämä on tuntunut kovin raskaalta, olen kaivannut kokonaan pois. En minnekään, ainoastaan pois.
Ehkä se sittenkin on taivasikävää?
Ehkä taivasikävä on elämän kaipaamista, kun oleminen tuntuu ei-elämältä. Ehkä taivasikävä on elämän ja autuuden kaipaamista kuoleman varjon maassa.
Yksi taivaasta usein käytetty kielikuva on koti. Taivas merkitsee vierauden päättymistä, kotiin pääsemistä. Usko on koti-ikävää.
Toinen taivaasta käytetty kielikuva on juhla. Raamatussa taivasta kuvataan herkkuruokien ja valioviinien juhlaksi. Jos aikoo viettää ikuisuutensa taivaassa, kannattaa ehkä totutella herkkuruokiin ja valioviineihin jo täällä.
Kolmanneksi taivas kuvataan kaupungiksi. "Me odotamme ikävöiden sitä kaupunkia, joka tulee", kuvataan uskon asennetta Raamatussa.
Olen kuullut, on kaupunki tuolla.
Melko urbaani näkemys. Ilmestyskirjan kuvauksen perusteella taivas on suorastaan suurkaupunki.
Nämä kaikki ovat vain vertauskuvia. Ikävä sen sijaan on todellisuus itsessään. Ja vain sellaista voi ikävöidä, jonka muistaa edes jotenkin. Jotta voisi ikävöidä, pitää olla vähintään aavistus tai esimaku.
Ehkä meidän sisällämme on aavistus taivaan juhlasta. Muisto taivaan kodista. Taivaan kadun kopse. Ehkä juuri siksi usko on ikävää.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Taivaan tähden: Tässä ajassa ja tuolla puolen
HengellisyysMitäpä jos tämä elämä onkin arvo itsessään?