Kuva: Lotta Numminen
Vartin retriitti: Kyllähän sinä tiedät
Luottamuksen ilmapiirissä sanat eivät ole välttämättömiä.
Luottamus on upea asia. Ihmisten kesken se merkitsee usein sitä, että toisen seurassa voi olla oma itsensä ja hengittää vapaasti. Toinen voi olla hyvinkin eri mieltä tekemisistäni, mutta antaa minun silti itse etsiä, kokeilla ja kasvaa.
Ystävyys Jumalan kanssa — ihmeellinen asia, jota myös uskoksi ja luottamukseksi sanotaan — on jotain samanlaista. Tietysti ajatus elämän lähteestä ystävänä on melkoisen suuruudenhullu ajatus, mutta siihen meitä rohkaistaan. Vieläpä puhumaan hänelle elämästämme, tunteistamme, haluistamme ja huolistamme.
Mitä suurempi luottamus, sitä enemmän uskaltaa olla avoin. Uskaltaa koskettaa myös asiaa, jonka on haudannut syvälle, tai haavetta, jota itsekin aristelee.
Jos näin on ja pysyy, kaikki on hyvin.
Joskus kuitenkin pyynnöt, sanat ja selitykset alkavat karhia kurkussa. Tuntuu niin turhanaikaiselta pyytää mitään. Ei jaksa enää katsella tekemisiään, vielä vähemmän ymmärtää niitä. Eikö Jumalakin mahda olla kyllästymässä minuun ja etääntymässä?
Silloin mitataan luottamusta. Uskonko, että ihmistä rakastava Jumala on jollain tavalla hyvin lähellä? Luotanko, että hän näkee ja ymmärtää? Uskonko, että hänen rakkautensa ympäröi yhä minua?
Häivähdyskin tätä tietoisuutta on aitoa mystiikkaa.
Luottamuksen ilmapiirissä sanat eivät ole välttämättömiä. Jos rukous takertelee, voi vallan hyvin hengittää levollisesti, kiirettä pitämättä ja sanoa: "Kyllähän sinä tiedät."
Jokaisen tosi ystävän pelkkä läsnäolo antaa toivoa ja voimia jatkaa.
Jaa tämä artikkeli: