Kuva: Lotta Numminen
Vartin retriitti: Näkyvän ja näkymättömän yhteensulautumista
Lapselle usko ei ole ongelma.
Syksyn laskeutuessa illat muuttuvat kiehtoviksi. Kun kesäyönä lempeät haltijat tanssivat yli niittyjen, syysiltana metsänrajasta nousee aavemainen usva. Eri vuodenajat nostavat luonnosta aivan eri asiat pintaan. Kapellimestarina toimii mystinen pohjoinen valo.
Olin lasteni kanssa viikonloppuna Emäsalossa metsäretkellä. Pakkasimme kylmälaukun täyteen pillimehuja, korvapuusteja ja bratwurstia. Hämyisessä syysillassa sytytimme nuotion ja vuolimme pajukosta itsellemme makkaratikut. Juuri kun nenäpäät alkoivat vuotaa, nuotion lämpö sulatti sormet ja sydämet.
Makkaroiden kypsyttyä aloin kertoa lapsille kummitusjuttua Emäsalon historiasta. Kerroin, että saari Porvoon edustalla on ollut merkittävä välietappi matkalla Turusta laivalla Pietariin. Kuvailin, miten kauppalaivoissa syntyi usein tappelunnujakoita ja pahimmat öykkärit tuotiin juuri Emäsaloon vankityrmään. Lopuksi kerroin, miten entisten vankien haamut edelleen kummittelevat Emäsalon kivisillä kallioilla.
Kun tarinani oli lopussa, huomasin, että alakouluikäisten lasteni mielikuvitus oli kaapannut koko olemuksen. Poikani pälyili hätäisesti metsän reunaan ja väitti näkevänsä rosvojen haamuja. Pienin porukasta tirautti itkun ja vaati pikaista kotiinlähtöä. Vaikka kuinka vakuuttelin, että kummitusjutut eivät pidä paikkaansa, täytyi eväät koota nopeasti ja suunnata kohti kaupungin valoja.
Kotimatkalla mietin ihmismielen mekanismeja. Lasten maailma on puhtaimmillaan näkyvän ja näkymättömän maailman ilmeistä yhteensulautumista. Siinä aistihavainnot ja mielen liikkeet muodostavat yhden kokonaisuuden, josta todellisuus koostuu. Lapselle usko on sen näkemistä, mitä emme näe. Lapselle usko ei ole ongelma vaan mahdollisuus. Milloin me aikuiset oikein lakkasimme näkemästä?
Jaa tämä artikkeli: