Kuva: Lotta Numminen
Vartin retriitti: Panen sanat pois ja olen Jumalan kanssa kahden
Rukoileminen voi olla pelkkää läsnäoloa.
Minulla on asiaa Jumalalle. Ristin käteni ja kerron, mistä olen kiitollinen. Ristin käteni ja kerron, mihin asioihin kaipaan Jumalan puuttumista. Ristin käteni ja pyydän Jumalalta viisautta johonkin päätökseen, joka minun on tehtävä. Muistuttaako rukoukseni viestejä, joita sanelen puhelinvastaajiin: minä puhun ja Jumala saa luvan kuunnella.
Voisiko rukous olla yksinpuhelun sijaan vuoropuhelua? Voin omien pyyntöjeni lomassa pysähtyä kuuntelemaan Jumalaan. Voisiko joku ennen minua kilvoitellut olla kolmantena, kun käyttäisin hänen sanojaan. Sanoisin ne niin rauhallisesti, että itsekin kuulisin ja ajattelisin, mitä sanon, silloin en olisi vain puhuja vaan myös kuuntelija. Voin myös rukoilla Raamatun sanoin: "Minä nostan silmäni vuoria kohti, mistä tulee minulle apu?" Jumalan ääni kuuluu, kun rukoilen Herramme opettamin sanoin: "Isä meidän, joka olet taivaissa..."
Ei keskustelu ole vain sanoja. Se on ennen kaikkea molemminpuolista läsnäoloa. Entä jos panen sanat pois? Suuntaan mieleni Jumalaan ja lepään hänessä. Annan itselleni hetken aikaa Jumalan kanssa. Ilman sanoja, ilman vaatimuksia Jumalalle, mutta myös ilman vaatimuksia minulle. Varaan itselleni hetken, jonka voin olla kahden Jumalan kanssa ilman sanoja, ilman kiirettä mihinkään. Jumala ei kaipaa minun sanojani, mutta minä kaipaan Hänen läsnäoloaan sekä rukouksessa että arjen kiireissä.
Jaa tämä artikkeli: