Kuva: Lotta Numminen
Vartin retriitti: Suuntaan mieleni ymmärrystäni suurempaan
Ihmisen ei tarvitse käsittää kaikkea.
Katson kukkien kauneutta. Kuuntelen lintujen laulua. Tunnen lämpimän tuulen ihollani. Aurinko lämmittää kasvojani. Alkukesän kauneudessa minun on helppo uskoa Luojaan. Joku on tarkoittanut maailman kauniiksi ja hyväksi.
Muistelen tuttua kertomusta Jeesuksesta. Hyräilen lapsuuden rakasta virttä lasten ystävästä. Katselen kuvan Jeesuksen lempeitä kasvoja. Hyvän Paimenen hellässä kaitsennassa minun on helppo uskoa, että Jumalan rakkaus on ilmestynyt maailmaan.
Uskovien tutussa piirissä tunnen Jumalan läsnäolon. Rukoukseni tuntuu saavan vastauksen. Raamatun sanat avautuvat minulle vanhoina tuttuina, mutta kuitenkin uusina ja tuoreina. Pyhä Henki tekee työtään.
Entä jos kaiken kauniin keskellä onkin olemassaolon taistelu ja luomisen rinnalla tuho ja hävitys? Luonnon mullistukset ja ihmisen pahuus? Miten voin uskoa 2000 vuotta sitten eläneeseen opettajaan? Uskon sijasta minut täyttääkin epäilys ja rukous kaikuu tyhjään kirkkoon. Jumalan työ katoaa silmistäni ja mielestäni.
Suuntaan mieleni Jumalaan. En siihen Jumalaan, joka vastaa käsitystäni kauniista, hyvästä ja elävästä. En siihen Jumalaan, jollaisen minun mieleni rakentaisi. Suuntaan mieleni Jumalaan, joka on minun ymmärrystäni suurempi. Suostun siihen, että minun ei tarvitse käsittää kaikkea, ei hyväksyä kaikkea eikä tuntea kaikkea. Koska en voi, sillä minä olen ihminen, luotu.
Jaa tämä artikkeli: